maanantai 10. joulukuuta 2012

T&T 'Just' the 2 of us

Kuulin työharjoittelukouluni näytelmäproduktiosta ensimmäisen kerran lukiessani rehtorin lähettämää tervetuloviestiä muutamaa tuntia ennen matkaan lähtöä. Ajattelin heti, että onpa siistiä, ja toivoin pääseväni proggikseen mukaan.

Kun juttelin reksin kanssa ensimmäisen koulupäivän päätteeksi tulevista tehtävistäni harjoittelun aikana, hän kysyi, haluaisinko ruveta produktion "stage manageriksi". Luulin, että "stage manager" on sama kuin näyttämömestari, joten kieltäydyin. En halunnut ottaa vastuuta lavasteista ja tekniikasta, koska en ole ikinä tehnyt mitään vastaavaa. Sovimme, että tulen mukaan siis kenties apulaisohjaajana. 

Heti seuraavana päivänä pääsinkin harjoituksiin. Juttu meni näin: sain minuuttia ennen ohjaajan saapumista kuulla, että eräässä luokassa alkaa kohta tapahtua. Minulle sanottiin, että tuottaja on tulossa paikalle pitämään koe-esiintymisiä, joissa valitaan produktioon mukaan pääsevät oppilaat. Menin innoissani luokkaan, jossa mulle aika pian valkeni, että "tuottaja" olikin ohjaaja ja että esiintyjät oli jo valittu. Ohjaaja toivotti minut tervetulleeksi, ja seuraavaksi hän jo pyysikin mua viemään yhden ryhmän (n. 10 oppilasta) viereiseen luokkaan tekemään roolinrakennusharjoitusta. Oppilaiden oli määrä kävellä tilassa ja etsiä oman roolihahmonsa tapa liikkua. Hahmot olivat "ranskalaisissa tanssiaisissa". Ohjaajan mukaan oppilaat kyllä tietäisivät, mitä pitää tehdä. Arvata saattaa, etteivät tienneet. Arvatkaa, tiesinkö minä? No, yritin parhaani ja pari oppilasta tajusikin homman ytimen. Suurin osa 4-12-vuotiaista lapsista kuitenkin pisti ranttaliksi oletettavasti, koska eivät tunteneet minua eivätkä tienneet, mitä heiltä odotettiin. Tilannetta reflektoidessani tulin siihen tulokseen, että draamaa/ teatteria ei voi tehdä a) täysin tuntemattomien ihmisten kanssa ilman minkäänlaista tutustumisleikkiä ja b) ilman lämmittelyä. Kerroin tämän itsestään selvyyden seuraavana päivänä rehtorille ja ohjaajalle, jotka pahoittelivat hässäkkää ja lupasivat jatkossa helpompia tehtäviä mulle.

Seuraavissa harkoissa työskentelin ohjaajan kanssa ja seurasin hänen vetämäänsä roolinrakennusharjoitusta. Sain myös avustaa joidenkin näyttämökuvien suunnittelussa ja pääsin seuraamaan eri kohtausten harjoittelua. Harjoitusten seuraaminen ei useinkaan ollut kovin palkitsevaa, koska en hahmottanut kokonaisuutta (käsikirjoitus ei ollut valmis, joten sain luettavakseni vain ensimmäisen kolmanneksen koko setistä) ja koska koin hyvin haasteellisena isojen lapsiryhmien kanssa toimimisen. Tuntui, ettei parin tunnin harkoissa ehdi saamaan mitään valmista, koska aina joku oli pois tai joutui lähtemään kesken iltapäivisin ja sunnuntaisin pidettyjä harjoituksia, jollain oli äitiä ikävä, maha pipi, pissahätä, nälkä tai jano, joku löi toista, joku oli kadonnut jonnekin, joku kiipeili jossain, jotkut leikkivät hippaa ja niin edelleen. Siis ihan koko ajan jollain oli joku hätänä. Kun käski muiden pysyä paikoillaan ja alkoi ohjata yhtä, paletti hajosi. Musta tuntui, että harjoitukset olivat alusta loppuun asti pelkkää kaaosta. Lisäksi vielä produktio keskittyi nimenomaan Trinidad & Tobagon historian vaiheiden läpikäymiseen, ja suuri osa näytelmän hahmoista oli sillä tavalla paikalliseen kulttuuriin sidottuja, etten pystynyt yhtään tietämään, mitä niiltä odotettiin. Tilanne oli sama kuin laittaisi trinidadilaisen ohjaamaan näytelmää Suomen historiasta ja auttamaan lapsia sellaisten roolien rakentamisessa kuin vaikkapa Lalli, Sven Tuuva, Elias Lönnrot, Lemminkäisen äiti, Lordi ja Muumi-mamma. Väliin pyydettäisiin auttamaan sottiisin, katrillin ja letkajenkan koreografioiden hiomisessa. Saatteko kuvan mistä oli kyse?

Osallistuin kuitenkin harjoituksiin kolmena arki-iltapäivänä viikossa sekä sunnuntaisin. Motivaatio oli aika heikko, koska koin etten voi tehdä mitään, mun ei anneta tehdä mitään, en osaa tehdä mitään, mua ei huvita tehdä mitään ja sitä rataa. En siis pysty syyttämään ketään muuta kuin ehkä itseäni siitä, etten tarpeeksi aggressiivisesti vaatinut ohjaajalta, muilta avustavilta opettajilta ja reksiltä, että he avaisivat esityksen sisältöä ja hahmoja mulle enemmän. Toisaalta tekisi vähän mieli syyttää edellä mainittuja siitä, ettei kukaan vaivautunut selittämään mulle niitä. Musta tuntui vaikealta kyselläkään, kun kaikilla oli kauhea kiire ja stressi koko ajan. Enimmäkseen pyrin pysyttelemään pois tieltä, seurailemaan sivusta ja auttamaan oppilaiden valvomisessa ynnä muussa ei-taiteellisessa. Vielä viikkoa ennen ensi-iltaa ohjaaja valitteli, ettei hänellä ole "stage manageria". Lopulta kysyin, mitä se sitten oikein tarkoittaa. Tässä vaiheessa mulle selvisi, että kyse olikin järjestäjästä eikä näyttämömestarista, kuten olin mielessäni suomentanut. Hetken mietin, uskaltaisinko luvata ryhtyväni siihen hommaan, mutta sitten ajattelin sen olevan liian myöhäistä tässä vaiheessa ja vaikenin.

Viikkojen harjoittelun jälkeen koitti viime viikon torstai, jolloin oli ensimmäiset harjoitukset teatterilla. Tähän asti olimme treenanneet koulussa, mutta esitys oli tarkoitus siirtää Little Carib Theatren tiloihin. Olin odottanut teatterille pääsyä innoissani, koska ajattelin vihdoinkin saavani kokonaiskuvan näytelmästä - tähän asti en ollut nähnyt yhtään kokonaista läpimenoa - ja koska teatterit ovat kivoja paikkoja. Torstaina minulle ei kuitenkaan löytynyt paikkaa esiintyjiä ja ohjaajia kuljettaneesta bussista. Istumapaikat oli laskettu niin tarkkaan. Perjantaina piti olla pukuharjoitukset, ja sinne pääsin lähtemään intoa piukassa olevien oppilaiden kanssa. Kaikki odottivat kovasti rooliasujaan! Aika moni saikin rooliasun päälleen perjantain harkoissa, mutta eivät kaikki. Kun perjantain harkat olivat kestäneet 7 tuntia, mä sain kyydin teatterilta kotiin, joten lähdin kesken pois. Siinä vaiheessa ensimmäinen läpimeno oli aloitettu, ilman bändiä tosin vielä, ja valojen teko oli kesken. Tämä oli siis neljän aikaan iltapäivällä päivää ennen ensi-iltaa.

Ensi-ilta oli lauantaina kello kaksi iltapäivällä. Oppilaita ja avustavia opettajia oli pyydetty tulemaan teatterin lähellä olevalle koululle klo 12. Teatterin pukuhuoneet ja back stage olivat niin pienet, ettei yli 130-päinen näyttelijäjoukko sopinut olemaan Little Caribin tiloissa. Queens Royal College -koulun tilat toimivat satelliittibackstagena, ja sen ja teatterin välillä kulkivat minibussit, jotka kuljettivat porukkaa edestakaisin tarpeen mukaan. Olin tietysti ohjeen mukaan tasan kahdeltatoista koululla. Lisäkseni paikalle oli ajoissa vaivautunut kymmenkunta oppilasta ja muutama opettaja. Vähitellen jengiä alkoi valua lisää, ja sitä alettiin kuljettaa teatterille esiintymisjärjestyksessä. Puoli tuntia ennen esityksen alkua olin minibussissa matkalla teatterille ja kiitin olosuhteita siitä, etten ollut saanut enkä ottanut vastuuta mistään osasta produktiota.

Teatterilla oli täysi kaaos. Yritin auttaa parhaani mukaan, mutta näytti siltä ettei kellään ollut homma niin hanskassa, että olisi voinut kertoa, mitä siellä piti tehdä. Suurimman osan ajasta siis tunsin lähinnä olevani tiellä. Liikutin oppilaita lavan takaa minibusseihin, vahdin heitä minibusseissa ja kulisseissa ja yritin auttaa pukuhuoneessakin. Puvustuksen kanssa avustaminen oli tosin haasteellista, kun en ollut yhtään kartalla siitä, kenen rooliasu oli minkäkinlainen - eivätkä olleet muuten niitä ensi kertaa päälleen pukevat näyttelijätkään. Ihmiset säntäilivät ympäriinsä, antoivat hätäisiä, epäselviä ja ristiriitaisia ohjeita, ja kaikilla taisi olla pinna aika kireänä. Esitys pääsi suureksi ihmetyksekseni alkamaan ajallaan. Tosin siinä vaiheessa, kun rehtori oli lavalla lausumassa avajaissanoja, joku äkkäsi että yksi kolmesta aloituskohtauksen näyttelijästä puuttuu. Tätä ei ollut huomattu tarkistaa ennen aloittamista eikä poika itse ollut hoksannut keneltäkään tarkistaa, mihin aikaan se ensi-ilta olikaan. Onneksi rooli saatiin paikattua ja onneksi hajamielinen näyttelijä ehti sitten jo seuraavaan näytökseen.

Ensi-ilta saatiin pakettiin kaikesta sekasorrosta huolimatta. Toinen esitys oli pian sen perään, ja se meni ilmeisesti paremmin, mutta mä en vieläkään hahmottanut omaa enkä monen muunkaan toimenkuvaa. Onnistuin näkemään pari kohtausta verhojen raosta. Kun esiintyjäkööri oli vielä lavalla kumartamassa, sain kyydin yhden oppilaan äidiltä kotiin, ja olin ihan tyytyväinen, ettei tarvinnut jäädä pidemmäksi aikaa palaveeraamaan.

Sunnuntai-iltapäivällä oli kolmas ja viimeinen esitys. Tällä kertaa sattuman johdosta pääsin teatterille hyvissä ajoin: olin kävelemässä sinne satelliittitakahuonekoululle, kun lauantaina teatterilla mulle esitelty reksin mies pysähtyi autolla mun viereen ja käski hypätä kyytiin. Poikkesimme koululla, mutta koska siellä ei taaskaan ollut paljon porukkaa, sain rehtorin mieheltä saman tien kyydin teatterille. Little Caribilla tunnelma paria tuntia ennen esityksen alkua oli rauhallinen. Sain heti tehtävän lajitella mustat t-paidat koon mukaisiin pinoihin - yksinkertaista. Eräs opettajista kysyi, minkälaisena olin lauantaipäivän kokenut, ja sanoin suoraan, että tunsin olevani enimmäkseen tiellä, kun en tiennyt mitä pitää tehdä. Lisäksi harmittelin, etten vieläkään tiennyt, mitä koko esityksessa tapahtuu, kun en ollut sitä päässyt näkemään. Tämä ope pahoitteli ja lupasi järkätä mulle jonkun järkevän tehtävän, jossa pääsisin myös seuraamaan mitä lavalla tapahtuu. Näin kävikin: mua pyydettiin olemaan koko esityksen ajan verhojen takana ja pitämään huolta sitä kautta lavalle menevästä ja sieltä poistuvasta esiintyjäliikenteestä. Katselukokemus kyllä jäi hiukan vajaaksi, kun kurkin verhojen raosta tai yritin mustien verhojen läpi erottaa tanssijoiden liikehdintää, mutta sainpahan seistä koko ruljanssin paikoillani ja sainpahan lopulta edes jonkinlaisen kuvan esityksen sisällöstä.

Kaiken kaikkiaan proggis ja oma osallistumiseni siihen ei siis ihan vastannut odotuksiani, mutta minkäs teet. En voi väittää, että mukana oloni olisi ollut älyttömän antoisaa, mutta ei se ihan turhaakaan ollut. Jo pelkästään pari viikonloppuna oppilaiden suusta kuulemaani kommenttia saavat minut kultaamaan tämänkin muiston: Lauantaina eräs 5-vuotias ujo tyttö tuli halaamaan mua ja hehkuttamaan, miten ihanaa lavalla oli ollut. Tämä tyttö itki mun sylissä pari ekaa harjoitusviikkoa ja väitti ettei halua esiintyä, ja vielä viimeiselläkin viikolla hän oli vastahakoinen menemään lavalle. Mulle tuli melkein tippa linssiin, kun tämä tyttö myönsi, että oli kannattanut pysyä mukana esityksessä. Toinen ikimuistoinen kommentti tuli eräältä pojalta, joka osallistui Trinidadin alkuperäisväestöä kuvaavaan kohtaukseen. Kohtaukseen kuului intiaanikylää esittävä still-kuva sekä leiritulen ympärillä tanssittava tanssi. Harjoituksissa tuo poika ei aina ihan täysillä jaksanut keskittyä, ja roolihahmojen luominen tuntui koko tälle ryhmälle olevan haastavaa. Sunnuntaina 7-vuotias jäbä juoksi takahuoneessa ilman paitaa intiaanisotamaalaukset naamassa ja sanoi kuin ohimennen: "I feel like being a real indian now." 

Jos siis mä en saanut henkilökohtaisia tavoitteitani opettajana ja draamapedagogina täytettyä tässä projektissa, niin noille yli sadalle kolmellekymmenelle lapselle ja heidän katsomossa olleille vanhemmilleen tämä oli varmasti unohtumaton ja uskomattoman upea elämys. Ehkä siinä pitäisi olla riittävästi palkintoa myös minulle, vai mitä sanotte?



tiistai 4. joulukuuta 2012

Jos mua hiukkasen onnistaa, niin uuden ystävän saan

Vietettyäni koululla kaksi viikkoa kollegat alkoivat yhtäkkiä kysellä, mitä teen vapaa-ajallani. Maanantaina Mrs. Corrington kysyi, olinko käynyt viikonloppuna järjestetyssä musiikkitapahtumassa. Kun sanoin, etten edes tiennyt, että sellainen oli, hän suorastaan närkästyi. Hän ei ymmärtänyt, miten olen voinut olla maassa jo kaksi viikkoa käymättä missään musiikkitapahtumissa, joita kuulemma järjestetään usein. Kun kysyin, mistä voin löytää tietoa näistä tapahtumista, hän sanoi jokaisen paikallisen "vain tietävän" missä ja milloin tapahtuu. Hän sanoi haluavansa jututtaa kavereitani, jotka ovat niin ajattelemattomia etteivät ole tajunneet viedä minua oikeisiin paikkoihin. Olin niin hölmistynyt, etten tajunnut oikaista tilannetta: Eihän mulla ole täällä kavereita.

Samana päivänä Mrs. Richardson tuli käytävällä vastaan ja kyseli, olenko viihtynyt koulussa. Sitten hän havahtui kysymään, tarvitsenko apua kouluajan ulkopuolella: tiedänkö, missä ruokakauppa on?

Tiistaina Mrs. Riley kysyi, mitä teen nauttiakseni vapaa-ajasta. En osannut vastata. Kuten tiedätte, en ole tehnyt vapaa-ajallani yhtään mitään muuta kuin hengannut kotona. Ekan viikon ajan se oli ok: olin iltaisin niin väsynyt kaikesta uudesta, että kotona chillailu oli kaikki mitä kaipasin. Mutta kun istuin toista viikkoa yksin himassa ja varsinkin kun tajusin, että en voi lähteä ulos vaikka haluaisin, alkoi ahdistaa. Tunsin olevani vankilassa - ihan viihtyisässsä sellaisessa, mutta kuitenkin.

Mrs. Riley tajusi heti, mistä tuulee: Kukaan ei ole vienyt mua ulos ja yksin ei voi liikkua. Mrs. Riley lupasi välittömästi korjata tilanteen. Seuraavana päivänä opettajilla oli koulutuspäivä, johon rehtori ei nähnyt tarpeelliseksi kutsua minua. Jäin siis kotiin. Yllätyin iloisesti, kun Mrs. Riley soitti aamulla ja kysyi, haluaisinko lähteä hänen kanssaan vierailemaan paikalliseen lukioon. Mrs. Riley opettaa Holistic Primary Schoolissa taidetta, koska hänen molemmat lapsensa ovat koulun oppilaita ja koska aikaisempi taideopettaja oli ottanut lopputilin yllättäen eikä tilalle ole vielä saatu ketään. Varsinaisesti hän kuitenkin tekee erilaisia taideprojekteja oman firmansa nimissä eri toimeksiantajille. Sinä päivänä hän oli menossa viimeistelemään erään lukion draamaryhmälle pitämäänsä työpajaa lasten oikeuksista. Opiskelijat olivat käsikirjoittaneet lapsille suunnatun valistusvideon, jonka kuvauksiin pääsin osalliseksi. Se oli aivan mahtavaa! Työskentely nuorten kanssa oli mielenkiintoista ja antoisaa - viimeistään tänä päivänä tajusin, ettei alakoululaisten opettaminen yksinkertaisesti ole mun heiniä. (Valokuvia kuvauspäivästä on nähtävillä Facebookissa.)

Työpajan jälkeen palasimme kaupunkiin ja kävimme syömässä. Sovimme treffit perjantai-illalle, jolloin Mrs. Riley eli kavereiden kesken Nadella vei mut "laimaamaan". Liming on trini-slangia ja tarkoittaa hengaamista. Perjantaina siis laimasimme Nadellan ystävän omistamassa ravintolassa, tutustuin uusiin ihmisiin ja koin vihdoin olevani vapaa kodin kaltereiden takaa.

Lauantaina kävimme kansallismuseossa ja hengasimme Nadellan perheen ja kavereiden kanssa. Emme tehneet oikeastaan mitään erityistä; museon jälkeen ajelimme ympäriinsä, kävimme parissa kaupassa ja sitten sain kyydin kotiin. Tuli silti hirmu hyvä fiilis. Olen päässyt liikkeelle. Olen saanut sosiaalisia kontakteja.

Totuuden nimissä on kerrottava, että ei Nadella nyt ihan ensimmäinen ja ainoa sosiaalinen kontaktini täällä ole. Heti ensimmäisen viikon tiistaina vuokraisäntäni järjestivät lounaan, jonne oli kutsuttu kaikki tässä samassa pihapiirissä asuvat: Mathieu Ranskasta, Nicole Kanadasta ja Andron sekä O.B Trinidadista. Vuokraemäntä oli kokannut hyvää ruokaa, ja tunnelma oli leppoisa. Saman viikon lauantaina Mathieu, joka on asunut täällä jo vuosia, vei mut rannalle, mikä oli tietysti hauskaa. Kuljen päivittäin Nicolen kämpän ohi kotiin mennessäni, ja olemme parina iltana vaihtaneet kuulumisia. Nicolen isä asuu Tobagolla, ja aiomme Mikon kanssa vuodenvaihteessa majoittua hänen omistamassaan asunnossa, kun vierailemme saarella. Vuokraemäntäni Nathalie on myös kerran vienyt mut torille ja kerran yksiin myyjäisiin. En siis ole elänyt täysin ilman ihmiskontakteja ennen Nadellan astumista kuvioon - mutta Nadella on ainut, joka on tajunnut että istun illat yksin kotona ja puuttunut siihen. Ja ainut, jonka kanssa keskustelu on edennyt edes hiukan henkilökohtaisemmalle tasolle tavallisten Suomi-Trinidad-aiheiden lisäksi. Olen siis saanut uuden ystävän. 

lauantai 24. marraskuuta 2012

Minä elän vaarallista elämää

Herään joka aamu 5.30 ja lähden ulos ensimmäisten auringonsäteiden saattelemana. Kävelen kukkulan rinnettä alas ja teen lenkin puiston ympäri. Palaan kotiin. Pulahdan uima-altaaseen. Avaan tietokoneen, luen sähköpostit sekä Facebook-viestit, pukeudun, meikkaan, laitan hiukset, syön aamupalaa. Kävelen kilometrin matkan töihin.

Vietän koululla kahdeksan tuntia. Joskus poikkean kotimatkalla tien toisella puolella olevassa supermarketissa. Tulen kotiin. Avaan tietokoneen, syön. Pulahdan uima-altaaseen. Istun terassilla vielä pari tuntia auringonlaskun jälkeen netissä surfaillen tai lueskellen. Valmistaudun yöpuulle. Ennen nukahtamistani luen kirjaa. Nukahdan klo 20.30.

Otsikko viittaa YUP:n kappaleeseen, jossa hienostoalueen asukas näkee vaaranpaikkoja kaikissa arkiaskareissaan. Minä en ole tullut vainoharhaiseksi vaan olen tullut maahan, jossa auringonlaskun jälkeen ei ulkona ole turvallista liikkua. Töiden jälkeen on siis tultava suoraan kotiin, jotta ehtii turvaan ennen pimeää, joka saapuu kuudelta illalla. Ei puhettakaan, että lähtisi työpäivän päätteeksi shoppailemaan, elokuviin tai ulos syömään. Ei. Rikollisuus on täällä sitä luokkaa, että on pysyttävä illat kotona, jos ei halua tulla ryöstetyksi, raiskatuksi tai jopa tapetuksi.

Näin sitä oppii arvostamaan omaa kotikaupunkiaan, jossa olen vapaa liikkumaan yksin ulkona mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Olkoonkin, että sääolosuhteet ovat usein sellaisia, ettei talvella paljon huvita iltaisin missään liikkua.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Worst Experiencestä Work Experienceen yhdessä viikossa

Tulin Trinidadille tutustuakseni karibialaiseen kouluun. Draamataustani takia Allianssin paikallinen yhteistyöjärjestö järjesti minulle harjoittelupaikaksi yksityisen, taideaineita painottavan alakoulun. (Trinidad & Tobago Guardianissa viime keväänä julkaistu artikkeli koulusta on luettavissa täällä.) Harjoittelun ajankohdaksi on sovittu 14.11.-11.12.2012, eli vietän koulussa yhteensä neljä viikkoa. Ensimmäinen viikko on nyt takana, ja tämän postauksen otsikko kuvaa tämän viikon tapahtumia ja tunnelmiani koululla.

Muutamaa tuntia ennen lentokentälle lähtöäni sain koulun rehtorilta sähköpostin, jossa hän toivotti minut sydämellisesti tervetulleeksi Holistic Primary Schooliin. Keskiviikkona, kun menin koululle, ei vastaanotto ollutkaan sitten niin sydämellinen kuin olin kuvitellut sen olevan. Emme olleet sopineet mitään kellonaikaa saapumiselleni, joten menin koululle kahdeksan aikaan aamulla. Portilla univormuun pukeutunut vartija pyysi minulta kulkulupaa. Selitin asiani, ja vartija käski minun odottaa portilla, kunnes hän kävisi selvittämässä tilannetta. Selvittely kesti tovin, ja jouduin selittämään asian pariin kertaan eri ihmisille. Rehtori ei ollut koululla, eikä kukaan näyttänyt ikinä kuulleenkaan suomalaisesta harjoittelijasta. Lopulta paikalle saatiin Miss Richardsson, joka tiesi tulostani. Hänkin kysyi, mihin aikaan minulla oli sovittu tapaaminen rehtorin kanssa, mutta jouduin jälleen vastaamaan: Ei mihinkään aikaan. Tilanne oli melko absurdi.

Miss Richardsson otti tilanteen haltuun ja kutsui minut sisälle. Hän sanoi olevansa rehtoriin yhteydessä ja jättävänsä minut siksi aikaa luokkaan, jossa voisin tehdä oloni mukavaksi ja tutustua oppilaisiin. Minut ohjattiin 4-vuotiaiden ryhmään. Oppilaat alkoivat heti kysellä minulta kuka olen ja mistä tulen, mutta opettaja sanoi, että voisin esitellä itseni kohta, kun kaikki lapset ovat tulleet. Kun kaikki lapset olivat tulleet, opettaja kertoi olevan aamurutiinien aika. Kansallislaulun laulamisen jälkeen opettaja näytti unohtaneen olemassaoloni ja aloitti oppitunnin. Minä jäin nököttämään tuoliini luokan nurkkaan. Kun joku lapsista käyttäytyi huonosti, opettaja sanoi: "Sinun täytyy käyttäytyä paremmin. Et kai halua, että ranskalainen vieraamme menee takaisin Ranskaan ja kertoo siellä kaikille, kuinka huonosti käyttäytyviä trinidadilaislapset ovat?"

Tunnin kuluttua Ms Richardsson tuli hakemaan minua viedäkseen minut seuraavaan luokkaan, jossa sama toistui: Astuimme luokasta toiseen neiti R:n kanssa. Hän esitteli minut ja kertoi minun tulleen kaukaa Suomesta asti tutustumaan tähän kouluun. Sitten neiti R lähti, minulle osoitettiin tuoli luokan nurkasta, ja oppitunti jatkui niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kukaan opettajista ei pyytänyt minua esittäytymään, ei kysynyt miten olin sinne päätynyt, ei millään tavalla ottanut huomioon, että luokassa on vieras. Lapset sen sijaan kuhisivat ja ihmettelivät, mutta en oikein voinut heidän uteluihinsa vastata, koska silloin olisin häirinnyt opetusta. Päivän aikana minua kierrätettiin kahdeksassa luokkahuoneessa, joista yhdessä minut huomioitiin. Yhdessä luokassa kahdeksasta sain muutaman minuutin aikaa esitellä itseni ja vastata oppilaiden kysymyksiin Suomesta. Seitsemässä luokassa olemassa oloni ignoorattiin täydellisesti. Kello kahdelta iltapäivällä neiti R kertoi rehtorin olevan matkalla koululle.

Kotiin päästyäni soitin Mikolle Skypellä ja itkin. Päivä oli ollut kammottava. Tapaaminen rehtorin kanssa, hänen lopulta saavuttuaan paikalle, sentään oli ihan positiivinen. Rehtori kertoi haluavansa sijoittaa minut erääseen tiettyyn luokkaan, jossa on erityistukea tarvitseva oppilas. Lisäksi hän kysyi, haluaisinko ottaa osaa koulun joulunäytelmäprojektiin. Totta kai halusin! Suunnitelma kuulosti mielestäni hyvältä. Järkytyksekseni sain kuulla, että täällä opettajan työpäivä on 8-tuntinen. Lupauduin tietysti tekemään maassa maan tavalla, ja sovimme rehtorin kanssa työvuoroni kullekin päivälle: ma & ke klo 8-16 ja ti, to, pe klo 9-17. Seuraavana päivänä minulle selvisi, että tiistaisin, torstaisin ja perjantaisin järjestetään näytelmäharjoitukset, ja siksi rehtori pyysi minua olemaan niinä päivinä siihen asti koululla. Lisäksi lupauduin sunnuntaisin tulemaan harjoituksiin klo 11-14. Hyvästi auringonotto ja uima-altaalla laiskottelu!

Seuraavana päivänä menin koululle rohkeasti valmiina antamaan sille uuden mahdollisuuden. Istuin koko päivän junior 2A -luokassa ja seurasin oppitunteja. Vaikka minulle ei ollut etukäteen kerrottu, kuka erityistukea tarvitseva oppilas oli ja mitkä hänen tarpeensa olivat, se kävi selväksi ensimmäisen puolen tunnin aikana. Kun oppilaat tekivät tehtäviä, tuntui minusta luontevalta kierrellä auttamassa. Erityistukea tarvitseva oppilas tuntui heti alkavan luottaa minuun, ja sain häneen mielestäni hyvän kontaktin jo sinä päivänä. Koin sen tietysti palkitsevana. Päivän lopuksi osallistuin näytelmäharjoituksiin, jotka saivat jo kohonneen mielialani laskemaan: ohjaaja antoi tehtäväkseni vetää rooliharjoituksia yhdelle ryhmälle. Koin tehtävän haastavaksi, koska tapasin ohjaajan ja näyttelijät (oppilaat) ensimmäistä kertaa, en tiennyt näytelmästä yhtään mitään enkä ollut valmistautunut tilanteeseen millään tavalla. Kotiin päästyäni en enää itkenyt Skypessä, mutta en vieläkään ollut vakuuttunut, olinko sittenkään oikeassa paikassa.

Perjantaina, kolmantena päivänä, vietin päivän jälleen observoiden "omaa" luokkaani. Olimme edellisenä päivänä sopineet draamaopettajan kanssa, että minä vetäisin draamatunnin omalle luokalleni sekä rinnakkaisluokalle. Draamaopettajan lisäksi paikalla oli junior 2A:n luokanopettaja, mutta silti minulla oli vaikeuksia saada vedettyä 30 minuutin draamatunti kahdellekymmenelle 8-vuotiaalle. Iltapäivällä oli taas näytelmäharjoitukset; ohjaaja pyysi anteeksi eilistä sotkua ja pääsin tällä kertaa seuraamaan sivusta hänen vetämäänsä roolinrakennusharjoitusta, mikä oli oikein antoisaa. Harjoitusten päätteeksi pyysin ohjaajaa lähettämään käsikirjoituksen sähköpostiini, jotta voisin tutustua siihen ennen sunnuntain harjoituksia. Sunnuntaina olinkin jo sitten huomattavasti paremmin kartalla, ja harjoitukset sujuivat hyvin.

Maanantaina ja tiistaina taas istuin observoimassa ja välillä kiertelin auttamassa. Kahdeksan tuntia on pitkä aika. Näinä päivinä olen kuitenkin pikku hiljaa tutustunut oppilaisiin ja saanut myös luokkaa opettavien opettajien kanssa jäätä rikottua.

Läpimurtoni tapahtui tänään, keskiviikkona, tasan viikon kuluttua kammottavasta ekasta päivästäni. Oppilailla alkoi koeviikko. Täällä alakoululaisilla on ennen lukukauden päättymistä koeviikko, jonka aikana testataan kaikki siihen asti opittu: joka päivä on kaksi koetta, joiden välillä pidetään parin tunnin tauko. Näin hetkeni tulleen. Kysyin luokan opettajalta, Miss Bennetiltä, oliko hänellä erityisiä suunnitelmia tauon varalle. Hän kertoi oppilaiden vain pelailevan ja leikkivän keskenään. Pyysin saada pitää pienen opetustuokion. Neiti B suostui mielihyvin. Ensimmäisen kokeen jälkeen kävimme ensin ulkona välitunnilla, ja sen jälkeen neiti B kertoi oppilaille, että minä halusin opettaa heille jotain. Oppilaat ovat ottaneet minut erittäin hyvin vastaan ja hyväksyneet minut täysin - kaikki olivat innoissaan siitä, että vihdoinkin ryhtyisin opettamaan ainaisen sivusta seuraamisen sijaan. 

Pidin pienen opetustuokion suomen kielestä: kävimme läpi aakkoset ja helpot tervehdykset "hei", "hei, hei", "moi" ja "moi, moi", kuulumisten kyselyn ja siihen vastaamisen sekä "kiitos" ja "ole hyvä". Oppilaat olivat haltioissaan! He olivat niin innoissaan etteivät meinanneet pysyä nahoissaan. Holistisen koulun opetussuunnitelmaan kansallisen opsin ohella kuuluu draaman, musiikin ja erilaisten liikuntalajien lisäksi espanja ja viittomakieli. Nämä lapset ovat siis tottuneet opiskelemaan muutakin kuin englantia, ja sen kyllä huomaa. Kaikki olivat ensinnäkin kiinnostuneita oppimaan ja toiseksi älyttömän hyviä ääntämään! Vedin edellä esitellyn setin ensin junior 2A:lle, eli omalle luokalleni, ja sitten viereisessä luokkahuoneessa olevalle junior 2B:lle. Vastaanotto oli yhtä upea molemmissa luokissa. Myös opettajat näyttivät olevan mukana ja harjoittelivat opettamiani fraaseja oppilaiden kanssa. 

Oppilaat eivät olisi millään halunneet lopettaa suomen kielen oppimista, joten he pakottivat minut lupaamaan että jatkaisimme huomenna. Myös opettajat olivat sitä mieltä, että suomen kielen tunti on mukava välipala muuten uuvuttavana koepäivänä. Niinpä siis huomenna käsittelemme vuorokaudenaikoihin liittyvät tervehdykset: "Hyvää huomenta", "Hyvää päivää" jne. Perjantaina varmaan etenemme perhesanastoon. 

Tämän päivän kruunasi vielä klo 15-16 koulun pihalla pidetty krikettikerho, jonka peliä pääsin seuraamaan. Koulun piha on, kaikella kunnioituksella, aika pieni ja rupinen - ei todellakaan mikään krikettikenttä. Oppilaat pelasivat kärsineen näköisillä muovimailoilla ja tennispalloilla, mutta vauhtia ei puuttunut! Peli oli elämäni ensimmäinen livenä näkemäni krikettiottelu, ja olen aika vakuuttunut, että tämän hauskempaa peliä en enää ikinä tule näkemään. Paitsi ehkä ensi viikon keskiviikkona, kun on taas krikettikerho. Silloin olenkin jo puolivälissä harjoittelujaksoa. 

Mulla on sellainen tunne, että viimeisen koulupäivän jälkeen soitan taas Mikolle Skypessä ja itken - mutta sillä kertaa ihan eri syystä.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Taival Tampereelta Port of Spainiin

Viime sunnuntaiaamuna kello herätti neljältä. Suihkun kautta autoon. Mikko oli niin kiltti, että lähti heittämään mua lentokentälle keskellä yötä. Kaarsimme Helsinki-Vantaan parkkipaikalle puoli seitsemän aikaan aamulla. Kävin tuloaulan Alepasta hakemassa vielä unohtuneet tuliais-Omarit ja lampsin Mikon saattelemana checkinluukulle.

Jonottaessamme tiskille minulle valkeni, että checkaus on tehtävä automaatilla. Kovin moni tiskille asti päässeistä ei ollut sitä osannut tehdä oikein, eli virkailijan piti kuitenkin tehdä se työ. Myös minä en ollut osannut printata matkalaukkuun tulevia tarroja. Virkailija niitä tulostellessaan antoi samalla arvokasta lisätietoa siitä, mitä Heathrow'lla ja Miamissa täytyy tehdä, kun vaihtaa konetta. En olisi osannu toimia, jos hän ei olisi kertonut minulle näitä juttuja. Ihmisen kanssa asiointi ei ole siis vain helpompaa ja mukavampaa vaan myös hyödyllisempää kuin automaatin.

Pienet itkut tirautin Mikon paidankauluksen sisään vielä hyvästien yhteydessä, ja sitten oli mentävä turvatarkastukseen. Lähtöportti löytyi sieltä kentän kauimmaisesta päästä, mistä yleensä lähtee muualle kuin EU:iin menevät lennot. Onneksi mulla oli hyvin aikaa. Lento lähti klo 8.00.

Nukuin melkein koko matkan Lontooseen. Heräsin välillä vain syömään aamupalaksi tarjotun sämpylän. Lontoossa minua oli neuvottu menemään American Airlinesin tiskille hakemaan parempi maihinnousukortti; Finnairin virkailijan Helsingissä printtaamalla lipulla ei kuulemma pääsisi AA:n lennolle. Kyllä en osaa sanoa, miksi se lippu kuitenkin piti siellä Helsingissä printata, kun ei sillä sitten mitään tehnyt. Syy AA:n tiskillä käymiseen ei kuitenkaan tainnut olla vääränlaiselle paperille printattu lippu vaan turvallisuus. Jotta pääsi jonottamaan uutta maihinnousukorttia, piti vastailla virkailijan esittämiin kysymyksiin ensin: Missä kaupungissa asut Suomessa? Mitä teet työksesi? Mitä ainetta opetat? Mikä on koulusi rehtorin nimi? Miksi olet työtön? Mitä aiot tehdä Yhdysvalloissa? Tähän asti päästyämme vastasin, että en ole menossa Yhdysvaltoihin, ja pääsin pälkähästä. Passini takakanteen liimattiin tarra, jossa lukee "security: ++". Sitten sain toiselta virkailijalta oikeanlaiset maihinnousukortit seuraaville lennoille. Miamin lennon portti löytyi samasta terminaalista nopeasti ja helposti. Vastasin ajankulukseni lentokenttäkyselyä tekevän naisen kyselyyn vaihtokokemuksestani Heathrow'lla ja odottelin vielä tovin. Koneen lastaaminen kesti reippaasti yli puoli tuntia, mutta lopulta pääsin minäkin sisään.

Lento Miamiin lähti vajaan tunnin myöhässä. Koneessa oli kylmä, ja värjöttelin viltin alla koko matkan. Henkilökohtainen viihdekeskukseni tarjosi aika surkeita leffoja ja sarjoja. Äänet kuuluivat täysilläkin niin hiljaa, että joutui lukemaan näyttelijöiden huulilta. Lisäksi kunkin ohjelman alkua piti aina odottaa jonkin aikaa eikä katselua voinut pysäyttää välillä ja jatkaa sitten. Tämä oli elämäni toinen kerta kun olen ylittänyt Atlantin, joten en tiedä, onko normaalia että matkustaja joutuu mukautumaan tiettyihin lähetysaikoihin. Aeroflotilla kaksi vuotta sitten (Moskova-Havanna) sain ihan itse painaa pleitä ja pausea milloin halusin. Lienikö kyse siis jostakin kapitalistien juonesta, kun American Airlines ei pystynyt tarjoamaan yhtä mukavaa katselukokemusta? Ruoka lennolla ei ollut erityisen hyvää eikä sitä ollut riittävästi. Ensimmäisen sapuskan tarjoilussa kesti niin kauan, että meinasin jo nääntyä nälkään. Jääkylmänä tarjoiltu punaviini ehti kyllä kivasti lämmetä ruokaa odotellessa, jos jotain positiivista haluaa asiassa nähdä. Punkku oli muuten hyvää ja sitä oli riittävästi. Lopulta reilu yhdeksän tuntia oli kulunut ja Rapakko ylitetty.

Miamissa minun oli Finnairin virkailijan ohjeistuksen mukaan haettava matkalaukkuni "ei baggage claimista vaan toiselta hihnalta" ja "nostettava se itse tullin läpi". Näillä ohjeilla lähdin seuraamaan jatkolennoille opastavaa kylttiä. Yhtäkkiä huomasin olevani yläilmoissa kulkevassa junassa, joka kuljetti minut passintarkastusjonoon. Hätäännyin, kun luulin joutuvani ulos transit-alueelta. Kysyin eräältä virkailijalta, olinko väärässä paikassa. Hän sanoi, että jokaisen täytyy mennä passintarkastukseen, joten tottelin. Passintarkastaja pyysi molempien kätteni sormenjäljet sekä valokuvan kasvoista. Tottelin kiltisti. Yhtäkkiä olin juuri siellä baggage claimissa, missä olin kuvitellut ettei minun pitäisi olla. En keksinyt muutakaan tekemistä, joten menin Heathrow'n lennolta tulevien matkalaukkujen hihnan viereen seisoskelemaan. Kyllähän se minunkin pakaasini sieltä saapui. Koska luulin seuraavaksi vain "nostavani laukun tullin läpi", en alkanut tässä vaiheessa asentaa hienoon kassiini repun hihnoja, vaikka olisi pitänyt: Kävelymatkaa sinne, mihin matkalaukku piti lopulta "nostaa", oli varmasti useita kilometrejä. Välillä joku taas kysyi, mitä teen työkseni ja mitä aion tehdä lomallani Trinidadissa, mutta en enää välittänyt. Matkalaukku painoi kuin synti ja halusin siitä eroon.Kai siinä oli joku tullikin välissä; en kiinnittänyt huomiota. Raahattuani 17-kiloisen kassini American Airlinesin kansainvälisten lentojen tiskille yritin kysyä eräältä virkailijalta, mitä minun oletetaan seuraavaksi tekevän. Taas olin tekemässä check iniä automaatilla, minkä jälkeen virkailija laittoi laukkuun uudet tarrat, minkä jälkeen retuutin laukun vielä baggage droppiin. Kun olin täten "nostanut matkalaukkuni tullin läpi" pääsin vihdoin turvatarkastusjonoon. Lähes alasti riisuminen ja käsimatkatavaroiden purkaminen muovilaatikoihin on toki jo tuttua puuhaa; Euroopan lennoillakin joutuu sen tekemään. Sellaisessa kokovartaloläpivalaisussa en kyllä ole aiemmin ollut. Metallinpaljastinportti seisoi hylättynä tämän ufojen kaappauslaitteelta näyttävän vekottimen vieressä. Selvisin tarkastuksesta onneksi ehjin nahoin. Tähän mennessä olin jo viettänyt Miamin kentällä yli kaksi tuntia ja siinä oli yli kaksi tuntia liikaa. Hyppäsin taas yläilmoissa kulkevaan junaan ja palasin takaisin siihen samaan terminaaliin josta ensiksi lähdinkin. Pienen odottelun jälkeen pääsimme koneeseen.

Vaikka lentokoneeseen lampsiminen tuntui tässä vaiheessa jo aika kypsyttävältä, olin iloinen päästessäni pois Miamista ja tietäessäni tämän olevan viimeinen lento ennen lopullista määränpäätä. Kun ilmaan noustuamme kävi ilmi, ettei tällä kolmen tunnin lennolla tarjoiltaisi ilmaiseksi muuta kuin alkoholittomia juomia, harmittelin mielessäni, etten ollut ostanut Miamin kentältä mitään syötävää mukaan. Lentokoneen pretselit ja keksit näyttivät niin luotaan työntäviltä, että olin mieluummin nälissäni kuin maksoin niistä eväistä.

Aikaerosta johtuen lentomme laskeutui Trinidadin pääkaupunkiin Port of Spainiin vielä saman vuorokauden puolella, klo 23.50. Kenttä oli pieni ja maahantulotarkastustiski löytyi helposti. Esitin virkailijalle kotona printtaamani kirjeen, jonka mukaan olen tullut tekemään kuukauden kestävää palkatonta työharjoittelua Holistic Primary Schoolissa. Majapaikkani osoite ja vuokraisäntäpariskunnan tiedot on myös siihen kirjattu. Virkailija soitti vuokraisännälleni ja varmisti, että he ovat luvanneet ottaa minut vastaan. Kerroin jääväni vielä kuukaudeksi lomailemaan saarelle työharjoittelun jälkeen, ja virkailija kohotti kulmiaan. Sitten kerroin lennonnumeron lennolle, jolla palaan tammikuussa kotiin, ja virkailija tarkisti senkin. Sitten hän löi leimat ja päästi minut piinasta. Matkalaukkuni oli jo nostettu hihnalta. Nappasin sen selkääni ja kipitin reippaasti tullin läpi. Aulassa minua vastassa oli vanha mies, joka piteli nimelläni varustettua kylttiä. Kättelimme ja lähdimme autoa kohti. (Miehen selkä olisi varmaan katkennut rinkkani painosta, mutta onneksi hän ei edes tarjoutunut auttamaan.) Ulkona oli trooppisen kuumaa ja kosteaa vaikka oli keskiyö. Automatka lentokentältä kämpille kesti noin puoli tuntia. Yritin rupatella kuskin kanssa, mutta hänen myöhemmin barbadoslaiseksi paljastunut aksenttinsa oli sen verran outoa, että vaihdoimme vain välttämättömät muodollisuudet. Ei hänkään tainnut oikein ymmärtää minun aksenttiani.

Perillä Cascaden kaupunginosassa kukkulan rinteellä vuokraisäntäperheeni odotti minua ystävällisesti hereillä. Tervehdin lyhyesti äitiä ja lapsia, ja sitten perheen isä johdatti minut muutamia kymmeniä askelmia alaspäin omalle asunnolleni. Olin matkustanut 28 tuntia. Olin väsynyt. Olin onnellinen. Olin vihdoinkin perillä!

perjantai 16. marraskuuta 2012

Mikä ihmeen Work Experience Caribia?

Olin etsinyt työpaikkaa, vapaaehtoistöitä tai mitä tahansa mahdollisuutta päästä talveksi lämpimään jo viime talvesta asti aktiivisesti. Olin lähettänyt lähemmäs parikymmentä EVS-hakemusta ja tiedustelua sekä käyttänyt netissä surfailuun kymmeniä ja kymmeniä tunteja. Kun Suomen kesä oli taittumassa syksyksi, epätoivoni kasvoi kasvamistaan. En aikonut viettää talvea Suomessa - piste.

Kun Facebookin Maailmalle.netin sivuilla mainostettiin Allianssin järjestämää Work Experience Caribia -ohjelmaa, klikkasin heti Allianssin nettisivuille katsomaan, mistä on kyse. Kiinnostuin. Mietin raha-asioita. Mietin, miten kivaa olisi viettää pahimmat talvikuukaudet Karibialla. Etsin tietoa ohjelmaan kuuluvista englanninkielisistä saarista Dominicasta ja Trinidadista ja Tobagosta. Laskin rahoja ja päätin, ettei mulla ole varaa moiseen hullutukseen. Mietin, mitä tuleva talvi toisi tullessaan Tampereen Kalevassa. Päätin lähteä Karibialle. Mielenterveyttä ei voi ostaa nääs.

Juttelin asiasta poikaystäväni Mikon kanssa. Hän näytti vihreää valoa. Osasin toki esittää asian hänelle oikein: Olin viime talvesta saakka puhunut lähteväni pois koko talveksi tai jopa vuodeksi - nyt olisi kyse vain kuukaudesta, parista. Lisäksi Mikko voisi omalla joululomallaan tulla mun kanssa Karibialle! Kelailimme asiaa viikonlopun yli, surfailimme netissä vähän lisää, haaveilimme yhdessä paratiisirannoista ja auringosta; lopulta Mikko osti idean suht helposti. Hän halusi omalta osaltaan varmistaa vielä, sopisiko reissu ja oman loman ottaminen koulun puolesta, mutta kehotti minua käynnistämään prosessin työharjoittelupaikan suhteen.

Syyskuun alkupuolella maksoin ohjelmamaksun Allianssille. Sieltä sain nivaskan lomakkeita täytettäväksi. Vasta nyt minulle selvisi, että harjoittelu olikin suunnattu ensisijaisesti palvelualojen taitajille. Hakulomakkeesta pyydettiin rastittamaan työ, joka eniten kiinnostaa - opetusalaa tai mitään sinne viittaavaakaan ei ollut tarjolla. Otin yhteyttä Allianssiin ja kerroin haluavani rahani takaisin, jos ei minua voida sijoittaa opetusalalle; nettisivuilla luvataan, että työharjoittelupaikka etsitään hakijan toiveiden mukaan. Sain nopeasti ystävällisen vastauksen, jossa luvattiin selvittää, voidaanko toiveeni täyttää. Olin ensimmäinen hakija koko ohjelmassa (tämä selvisi kylläkin vasta myöhemmin). 

Lokakuun alussa sain Allianssin yhteyshenkilöltäni viestin, jossa pyydettiin lähettämään lomakenivaska täytettynä niin pian kuin mahdollista. En ollut viitsinyt täyttää papereita vielä, kun kerran koko homman onnistuminen oli epävarmaa. Vastasin viestiin samana päivänä täytettyjen lomakkeiden kera. 

Viikon kuluttua minulta pyydettiin englanninkielistä sertifikaattia siitä, että olen hyvä ihminen, koska muuten minua ei kuulemma voitaisi päästää työskentelemään lasten kanssa. Mietin kuumeisesti, mistä voisin tällaisen sertifikaatin taikoa. Lähestyin sähköpostilla entistä esimiestäni, joka sattuu olemaan englannin opettaja - ajattelin, että hän kielitaitonsa puolesta nopeiten kaikista entisistä esimiehistäni sellaisen paperin kirjoittaisi. Tampereella oli meneillään syyslomaviikko, ja näytti siltä, että en ihan lähipäivinä tule pyytämääni todistusta saamaan. Niinpä skannasin Allianssin virkailijalle tärkeimmät työtodistukseni suomeksi (yksi tosin oli englanniksi) ja pyysin häntä toimimaan tulkkina. Todistuksista käy ilmi, että olen aivan ok ope. Taas oli kulunut viikko.

Lopulta lokakuun lopulla sain viestin, jossa kerrottiin minut vastaanottavan koulun löytyneen! Tarkempia tietoja koulusta tai majapaikasta en vielä saanut, mutta pääsin varaamaan lennot - pari viikkoa ennen lähtöä, sentään. Selvitin netistä, että matkustaakseni U.S.A:n kautta Karibialle en tarvitse biopassia, vaan sähköisesti luettava passi ja ESTA (elektroninen viisumi jenkkeihin) riittävät. Passi olikin voimassa ja ok, joten hankin vain ESTAn netistä. Se maksoi n.11 euroa eikä ollut vaikea hakea.

Viikkoa ennen lähtöä sain tietää tulevan työharjoittelukouluni nimen. Samassa viestissä minulta pyydettiin passikopiota ja englanninkielistä todistusta nykyiseltä työnantajaltani: Todistuksesta olisi pitänyt käydä ilmi, että olen lomalla marraskuusta tammikuuhun ja että minun odotetaan palaavan sitten takaisin töihini Suomeen. Näin kuulemma todistettaisiin T&T:n maahantuloviranomaisille, että en aio loikata saarivaltioon. Työttömän ihmisen on toki vaikeaa tuollaista todistusta mistään saada, minkä saatoin järjestön tietoon. 

Taas viikon kuluttua, vuorokautta ennen lähtöäni, sain seuraavan viestin. Sain joitakin lisätietoja kohteesta sekä laskun, joka oli pari sataa euroa enemmän kuin sen piti olla. Soitin Allianssin virkailijalle, joka lupasi selvittää asian. Seuraavana päivänä sähköpostiini maahantuloviranomaisille osoitetun kirjeen, joka minun pyydettiin ehdottomasti printtaamaan mukaani. Tässä kirjeessä luki vihdoin myös tulevan majapaikkani osoite. Olin pakkaamassa matkalaukkuja, niin kuin useimmiten päivää ennen matkalle lähtöä ollaan. Juoksin naapuriin tulostamaan kirjettä, ja onnistuin näin saamaan sen mukaani. Maahantulohaastattelussa ilmeni, että se oli kuin olikin hyvin tärkeä dokumentti. Samassa sähköpostissa, missä kirjekin oli, oli myös uusi lasku - pari sataa euroa pienemmällä loppusummalla.

Monien vaiheiden jälkeen siis onnistuin saamaan haluamani työharjoittelupaikan haluamaltani saarelta, ja kaikki tämä loppujen lopuksi juuri ajallaan. Ei päivääkään liian aikaisin, mutta ajallaan. Jättäessäni kylmän Pohjolan taakseni pimeänä ja hyisenä isänpäivän aamuna en voinut muuta kuin taputtaa itseäni selkään.