Kuulin työharjoittelukouluni näytelmäproduktiosta ensimmäisen kerran lukiessani rehtorin lähettämää tervetuloviestiä muutamaa tuntia ennen matkaan lähtöä. Ajattelin heti, että onpa siistiä, ja toivoin pääseväni proggikseen mukaan.
Kun juttelin reksin kanssa ensimmäisen koulupäivän päätteeksi tulevista tehtävistäni harjoittelun aikana, hän kysyi, haluaisinko ruveta produktion "stage manageriksi". Luulin, että "stage manager" on sama kuin näyttämömestari, joten kieltäydyin. En halunnut ottaa vastuuta lavasteista ja tekniikasta, koska en ole ikinä tehnyt mitään vastaavaa. Sovimme, että tulen mukaan siis kenties apulaisohjaajana.
Heti seuraavana päivänä pääsinkin harjoituksiin. Juttu meni näin: sain minuuttia ennen ohjaajan saapumista kuulla, että eräässä luokassa alkaa kohta tapahtua. Minulle sanottiin, että tuottaja on tulossa paikalle pitämään koe-esiintymisiä, joissa valitaan produktioon mukaan pääsevät oppilaat. Menin innoissani luokkaan, jossa mulle aika pian valkeni, että "tuottaja" olikin ohjaaja ja että esiintyjät oli jo valittu. Ohjaaja toivotti minut tervetulleeksi, ja seuraavaksi hän jo pyysikin mua viemään yhden ryhmän (n. 10 oppilasta) viereiseen luokkaan tekemään roolinrakennusharjoitusta. Oppilaiden oli määrä kävellä tilassa ja etsiä oman roolihahmonsa tapa liikkua. Hahmot olivat "ranskalaisissa tanssiaisissa". Ohjaajan mukaan oppilaat kyllä tietäisivät, mitä pitää tehdä. Arvata saattaa, etteivät tienneet. Arvatkaa, tiesinkö minä? No, yritin parhaani ja pari oppilasta tajusikin homman ytimen. Suurin osa 4-12-vuotiaista lapsista kuitenkin pisti ranttaliksi oletettavasti, koska eivät tunteneet minua eivätkä tienneet, mitä heiltä odotettiin. Tilannetta reflektoidessani tulin siihen tulokseen, että draamaa/ teatteria ei voi tehdä a) täysin tuntemattomien ihmisten kanssa ilman minkäänlaista tutustumisleikkiä ja b) ilman lämmittelyä. Kerroin tämän itsestään selvyyden seuraavana päivänä rehtorille ja ohjaajalle, jotka pahoittelivat hässäkkää ja lupasivat jatkossa helpompia tehtäviä mulle.
Seuraavissa harkoissa työskentelin ohjaajan kanssa ja seurasin hänen vetämäänsä roolinrakennusharjoitusta. Sain myös avustaa joidenkin näyttämökuvien suunnittelussa ja pääsin seuraamaan eri kohtausten harjoittelua. Harjoitusten seuraaminen ei useinkaan ollut kovin palkitsevaa, koska en hahmottanut kokonaisuutta (käsikirjoitus ei ollut valmis, joten sain luettavakseni vain ensimmäisen kolmanneksen koko setistä) ja koska koin hyvin haasteellisena isojen lapsiryhmien kanssa toimimisen. Tuntui, ettei parin tunnin harkoissa ehdi saamaan mitään valmista, koska aina joku oli pois tai joutui lähtemään kesken iltapäivisin ja sunnuntaisin pidettyjä harjoituksia, jollain oli äitiä ikävä, maha pipi, pissahätä, nälkä tai jano, joku löi toista, joku oli kadonnut jonnekin, joku kiipeili jossain, jotkut leikkivät hippaa ja niin edelleen. Siis ihan koko ajan jollain oli joku hätänä. Kun käski muiden pysyä paikoillaan ja alkoi ohjata yhtä, paletti hajosi. Musta tuntui, että harjoitukset olivat alusta loppuun asti pelkkää kaaosta. Lisäksi vielä produktio keskittyi nimenomaan Trinidad & Tobagon historian vaiheiden läpikäymiseen, ja suuri osa näytelmän hahmoista oli sillä tavalla paikalliseen kulttuuriin sidottuja, etten pystynyt yhtään tietämään, mitä niiltä odotettiin. Tilanne oli sama kuin laittaisi trinidadilaisen ohjaamaan näytelmää Suomen historiasta ja auttamaan lapsia sellaisten roolien rakentamisessa kuin vaikkapa Lalli, Sven Tuuva, Elias Lönnrot, Lemminkäisen äiti, Lordi ja Muumi-mamma. Väliin pyydettäisiin auttamaan sottiisin, katrillin ja letkajenkan koreografioiden hiomisessa. Saatteko kuvan mistä oli kyse?
Osallistuin kuitenkin harjoituksiin kolmena arki-iltapäivänä viikossa sekä sunnuntaisin. Motivaatio oli aika heikko, koska koin etten voi tehdä mitään, mun ei anneta tehdä mitään, en osaa tehdä mitään, mua ei huvita tehdä mitään ja sitä rataa. En siis pysty syyttämään ketään muuta kuin ehkä itseäni siitä, etten tarpeeksi aggressiivisesti vaatinut ohjaajalta, muilta avustavilta opettajilta ja reksiltä, että he avaisivat esityksen sisältöä ja hahmoja mulle enemmän. Toisaalta tekisi vähän mieli syyttää edellä mainittuja siitä, ettei kukaan vaivautunut selittämään mulle niitä. Musta tuntui vaikealta kyselläkään, kun kaikilla oli kauhea kiire ja stressi koko ajan. Enimmäkseen pyrin pysyttelemään pois tieltä, seurailemaan sivusta ja auttamaan oppilaiden valvomisessa ynnä muussa ei-taiteellisessa. Vielä viikkoa ennen ensi-iltaa ohjaaja valitteli, ettei hänellä ole "stage manageria". Lopulta kysyin, mitä se sitten oikein tarkoittaa. Tässä vaiheessa mulle selvisi, että kyse olikin järjestäjästä eikä näyttämömestarista, kuten olin mielessäni suomentanut. Hetken mietin, uskaltaisinko luvata ryhtyväni siihen hommaan, mutta sitten ajattelin sen olevan liian myöhäistä tässä vaiheessa ja vaikenin.
Viikkojen harjoittelun jälkeen koitti viime viikon torstai, jolloin oli ensimmäiset harjoitukset teatterilla. Tähän asti olimme treenanneet koulussa, mutta esitys oli tarkoitus siirtää Little Carib Theatren tiloihin. Olin odottanut teatterille pääsyä innoissani, koska ajattelin vihdoinkin saavani kokonaiskuvan näytelmästä - tähän asti en ollut nähnyt yhtään kokonaista läpimenoa - ja koska teatterit ovat kivoja paikkoja. Torstaina minulle ei kuitenkaan löytynyt paikkaa esiintyjiä ja ohjaajia kuljettaneesta bussista. Istumapaikat oli laskettu niin tarkkaan. Perjantaina piti olla pukuharjoitukset, ja sinne pääsin lähtemään intoa piukassa olevien oppilaiden kanssa. Kaikki odottivat kovasti rooliasujaan! Aika moni saikin rooliasun päälleen perjantain harkoissa, mutta eivät kaikki. Kun perjantain harkat olivat kestäneet 7 tuntia, mä sain kyydin teatterilta kotiin, joten lähdin kesken pois. Siinä vaiheessa ensimmäinen läpimeno oli aloitettu, ilman bändiä tosin vielä, ja valojen teko oli kesken. Tämä oli siis neljän aikaan iltapäivällä päivää ennen ensi-iltaa.
Ensi-ilta oli lauantaina kello kaksi iltapäivällä. Oppilaita ja avustavia opettajia oli pyydetty tulemaan teatterin lähellä olevalle koululle klo 12. Teatterin pukuhuoneet ja back stage olivat niin pienet, ettei yli 130-päinen näyttelijäjoukko sopinut olemaan Little Caribin tiloissa. Queens Royal College -koulun tilat toimivat satelliittibackstagena, ja sen ja teatterin välillä kulkivat minibussit, jotka kuljettivat porukkaa edestakaisin tarpeen mukaan. Olin tietysti ohjeen mukaan tasan kahdeltatoista koululla. Lisäkseni paikalle oli ajoissa vaivautunut kymmenkunta oppilasta ja muutama opettaja. Vähitellen jengiä alkoi valua lisää, ja sitä alettiin kuljettaa teatterille esiintymisjärjestyksessä. Puoli tuntia ennen esityksen alkua olin minibussissa matkalla teatterille ja kiitin olosuhteita siitä, etten ollut saanut enkä ottanut vastuuta mistään osasta produktiota.
Teatterilla oli täysi kaaos. Yritin auttaa parhaani mukaan, mutta näytti siltä ettei kellään ollut homma niin hanskassa, että olisi voinut kertoa, mitä siellä piti tehdä. Suurimman osan ajasta siis tunsin lähinnä olevani tiellä. Liikutin oppilaita lavan takaa minibusseihin, vahdin heitä minibusseissa ja kulisseissa ja yritin auttaa pukuhuoneessakin. Puvustuksen kanssa avustaminen oli tosin haasteellista, kun en ollut yhtään kartalla siitä, kenen rooliasu oli minkäkinlainen - eivätkä olleet muuten niitä ensi kertaa päälleen pukevat näyttelijätkään. Ihmiset säntäilivät ympäriinsä, antoivat hätäisiä, epäselviä ja ristiriitaisia ohjeita, ja kaikilla taisi olla pinna aika kireänä. Esitys pääsi suureksi ihmetyksekseni alkamaan ajallaan. Tosin siinä vaiheessa, kun rehtori oli lavalla lausumassa avajaissanoja, joku äkkäsi että yksi kolmesta aloituskohtauksen näyttelijästä puuttuu. Tätä ei ollut huomattu tarkistaa ennen aloittamista eikä poika itse ollut hoksannut keneltäkään tarkistaa, mihin aikaan se ensi-ilta olikaan. Onneksi rooli saatiin paikattua ja onneksi hajamielinen näyttelijä ehti sitten jo seuraavaan näytökseen.
Ensi-ilta saatiin pakettiin kaikesta sekasorrosta huolimatta. Toinen esitys oli pian sen perään, ja se meni ilmeisesti paremmin, mutta mä en vieläkään hahmottanut omaa enkä monen muunkaan toimenkuvaa. Onnistuin näkemään pari kohtausta verhojen raosta. Kun esiintyjäkööri oli vielä lavalla kumartamassa, sain kyydin yhden oppilaan äidiltä kotiin, ja olin ihan tyytyväinen, ettei tarvinnut jäädä pidemmäksi aikaa palaveeraamaan.
Sunnuntai-iltapäivällä oli kolmas ja viimeinen esitys. Tällä kertaa sattuman johdosta pääsin teatterille hyvissä ajoin: olin kävelemässä sinne satelliittitakahuonekoululle, kun lauantaina teatterilla mulle esitelty reksin mies pysähtyi autolla mun viereen ja käski hypätä kyytiin. Poikkesimme koululla, mutta koska siellä ei taaskaan ollut paljon porukkaa, sain rehtorin mieheltä saman tien kyydin teatterille. Little Caribilla tunnelma paria tuntia ennen esityksen alkua oli rauhallinen. Sain heti tehtävän lajitella mustat t-paidat koon mukaisiin pinoihin - yksinkertaista. Eräs opettajista kysyi, minkälaisena olin lauantaipäivän kokenut, ja sanoin suoraan, että tunsin olevani enimmäkseen tiellä, kun en tiennyt mitä pitää tehdä. Lisäksi harmittelin, etten vieläkään tiennyt, mitä koko esityksessa tapahtuu, kun en ollut sitä päässyt näkemään. Tämä ope pahoitteli ja lupasi järkätä mulle jonkun järkevän tehtävän, jossa pääsisin myös seuraamaan mitä lavalla tapahtuu. Näin kävikin: mua pyydettiin olemaan koko esityksen ajan verhojen takana ja pitämään huolta sitä kautta lavalle menevästä ja sieltä poistuvasta esiintyjäliikenteestä. Katselukokemus kyllä jäi hiukan vajaaksi, kun kurkin verhojen raosta tai yritin mustien verhojen läpi erottaa tanssijoiden liikehdintää, mutta sainpahan seistä koko ruljanssin paikoillani ja sainpahan lopulta edes jonkinlaisen kuvan esityksen sisällöstä.
Kaiken kaikkiaan proggis ja oma osallistumiseni siihen ei siis ihan vastannut odotuksiani, mutta minkäs teet. En voi väittää, että mukana oloni olisi ollut älyttömän antoisaa, mutta ei se ihan turhaakaan ollut. Jo pelkästään pari viikonloppuna oppilaiden suusta kuulemaani kommenttia saavat minut kultaamaan tämänkin muiston: Lauantaina eräs 5-vuotias ujo tyttö tuli halaamaan mua ja hehkuttamaan, miten ihanaa lavalla oli ollut. Tämä tyttö itki mun sylissä pari ekaa harjoitusviikkoa ja väitti ettei halua esiintyä, ja vielä viimeiselläkin viikolla hän oli vastahakoinen menemään lavalle. Mulle tuli melkein tippa linssiin, kun tämä tyttö myönsi, että oli kannattanut pysyä mukana esityksessä. Toinen ikimuistoinen kommentti tuli eräältä pojalta, joka osallistui Trinidadin alkuperäisväestöä kuvaavaan kohtaukseen. Kohtaukseen kuului intiaanikylää esittävä still-kuva sekä leiritulen ympärillä tanssittava tanssi. Harjoituksissa tuo poika ei aina ihan täysillä jaksanut keskittyä, ja roolihahmojen luominen tuntui koko tälle ryhmälle olevan haastavaa. Sunnuntaina 7-vuotias jäbä juoksi takahuoneessa ilman paitaa intiaanisotamaalaukset naamassa ja sanoi kuin ohimennen: "I feel like being a real indian now."
Jos siis mä en saanut henkilökohtaisia tavoitteitani opettajana ja draamapedagogina täytettyä tässä projektissa, niin noille yli sadalle kolmellekymmenelle lapselle ja heidän katsomossa olleille vanhemmilleen tämä oli varmasti unohtumaton ja uskomattoman upea elämys. Ehkä siinä pitäisi olla riittävästi palkintoa myös minulle, vai mitä sanotte?
