lauantai 24. marraskuuta 2012

Minä elän vaarallista elämää

Herään joka aamu 5.30 ja lähden ulos ensimmäisten auringonsäteiden saattelemana. Kävelen kukkulan rinnettä alas ja teen lenkin puiston ympäri. Palaan kotiin. Pulahdan uima-altaaseen. Avaan tietokoneen, luen sähköpostit sekä Facebook-viestit, pukeudun, meikkaan, laitan hiukset, syön aamupalaa. Kävelen kilometrin matkan töihin.

Vietän koululla kahdeksan tuntia. Joskus poikkean kotimatkalla tien toisella puolella olevassa supermarketissa. Tulen kotiin. Avaan tietokoneen, syön. Pulahdan uima-altaaseen. Istun terassilla vielä pari tuntia auringonlaskun jälkeen netissä surfaillen tai lueskellen. Valmistaudun yöpuulle. Ennen nukahtamistani luen kirjaa. Nukahdan klo 20.30.

Otsikko viittaa YUP:n kappaleeseen, jossa hienostoalueen asukas näkee vaaranpaikkoja kaikissa arkiaskareissaan. Minä en ole tullut vainoharhaiseksi vaan olen tullut maahan, jossa auringonlaskun jälkeen ei ulkona ole turvallista liikkua. Töiden jälkeen on siis tultava suoraan kotiin, jotta ehtii turvaan ennen pimeää, joka saapuu kuudelta illalla. Ei puhettakaan, että lähtisi työpäivän päätteeksi shoppailemaan, elokuviin tai ulos syömään. Ei. Rikollisuus on täällä sitä luokkaa, että on pysyttävä illat kotona, jos ei halua tulla ryöstetyksi, raiskatuksi tai jopa tapetuksi.

Näin sitä oppii arvostamaan omaa kotikaupunkiaan, jossa olen vapaa liikkumaan yksin ulkona mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Olkoonkin, että sääolosuhteet ovat usein sellaisia, ettei talvella paljon huvita iltaisin missään liikkua.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Worst Experiencestä Work Experienceen yhdessä viikossa

Tulin Trinidadille tutustuakseni karibialaiseen kouluun. Draamataustani takia Allianssin paikallinen yhteistyöjärjestö järjesti minulle harjoittelupaikaksi yksityisen, taideaineita painottavan alakoulun. (Trinidad & Tobago Guardianissa viime keväänä julkaistu artikkeli koulusta on luettavissa täällä.) Harjoittelun ajankohdaksi on sovittu 14.11.-11.12.2012, eli vietän koulussa yhteensä neljä viikkoa. Ensimmäinen viikko on nyt takana, ja tämän postauksen otsikko kuvaa tämän viikon tapahtumia ja tunnelmiani koululla.

Muutamaa tuntia ennen lentokentälle lähtöäni sain koulun rehtorilta sähköpostin, jossa hän toivotti minut sydämellisesti tervetulleeksi Holistic Primary Schooliin. Keskiviikkona, kun menin koululle, ei vastaanotto ollutkaan sitten niin sydämellinen kuin olin kuvitellut sen olevan. Emme olleet sopineet mitään kellonaikaa saapumiselleni, joten menin koululle kahdeksan aikaan aamulla. Portilla univormuun pukeutunut vartija pyysi minulta kulkulupaa. Selitin asiani, ja vartija käski minun odottaa portilla, kunnes hän kävisi selvittämässä tilannetta. Selvittely kesti tovin, ja jouduin selittämään asian pariin kertaan eri ihmisille. Rehtori ei ollut koululla, eikä kukaan näyttänyt ikinä kuulleenkaan suomalaisesta harjoittelijasta. Lopulta paikalle saatiin Miss Richardsson, joka tiesi tulostani. Hänkin kysyi, mihin aikaan minulla oli sovittu tapaaminen rehtorin kanssa, mutta jouduin jälleen vastaamaan: Ei mihinkään aikaan. Tilanne oli melko absurdi.

Miss Richardsson otti tilanteen haltuun ja kutsui minut sisälle. Hän sanoi olevansa rehtoriin yhteydessä ja jättävänsä minut siksi aikaa luokkaan, jossa voisin tehdä oloni mukavaksi ja tutustua oppilaisiin. Minut ohjattiin 4-vuotiaiden ryhmään. Oppilaat alkoivat heti kysellä minulta kuka olen ja mistä tulen, mutta opettaja sanoi, että voisin esitellä itseni kohta, kun kaikki lapset ovat tulleet. Kun kaikki lapset olivat tulleet, opettaja kertoi olevan aamurutiinien aika. Kansallislaulun laulamisen jälkeen opettaja näytti unohtaneen olemassaoloni ja aloitti oppitunnin. Minä jäin nököttämään tuoliini luokan nurkkaan. Kun joku lapsista käyttäytyi huonosti, opettaja sanoi: "Sinun täytyy käyttäytyä paremmin. Et kai halua, että ranskalainen vieraamme menee takaisin Ranskaan ja kertoo siellä kaikille, kuinka huonosti käyttäytyviä trinidadilaislapset ovat?"

Tunnin kuluttua Ms Richardsson tuli hakemaan minua viedäkseen minut seuraavaan luokkaan, jossa sama toistui: Astuimme luokasta toiseen neiti R:n kanssa. Hän esitteli minut ja kertoi minun tulleen kaukaa Suomesta asti tutustumaan tähän kouluun. Sitten neiti R lähti, minulle osoitettiin tuoli luokan nurkasta, ja oppitunti jatkui niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kukaan opettajista ei pyytänyt minua esittäytymään, ei kysynyt miten olin sinne päätynyt, ei millään tavalla ottanut huomioon, että luokassa on vieras. Lapset sen sijaan kuhisivat ja ihmettelivät, mutta en oikein voinut heidän uteluihinsa vastata, koska silloin olisin häirinnyt opetusta. Päivän aikana minua kierrätettiin kahdeksassa luokkahuoneessa, joista yhdessä minut huomioitiin. Yhdessä luokassa kahdeksasta sain muutaman minuutin aikaa esitellä itseni ja vastata oppilaiden kysymyksiin Suomesta. Seitsemässä luokassa olemassa oloni ignoorattiin täydellisesti. Kello kahdelta iltapäivällä neiti R kertoi rehtorin olevan matkalla koululle.

Kotiin päästyäni soitin Mikolle Skypellä ja itkin. Päivä oli ollut kammottava. Tapaaminen rehtorin kanssa, hänen lopulta saavuttuaan paikalle, sentään oli ihan positiivinen. Rehtori kertoi haluavansa sijoittaa minut erääseen tiettyyn luokkaan, jossa on erityistukea tarvitseva oppilas. Lisäksi hän kysyi, haluaisinko ottaa osaa koulun joulunäytelmäprojektiin. Totta kai halusin! Suunnitelma kuulosti mielestäni hyvältä. Järkytyksekseni sain kuulla, että täällä opettajan työpäivä on 8-tuntinen. Lupauduin tietysti tekemään maassa maan tavalla, ja sovimme rehtorin kanssa työvuoroni kullekin päivälle: ma & ke klo 8-16 ja ti, to, pe klo 9-17. Seuraavana päivänä minulle selvisi, että tiistaisin, torstaisin ja perjantaisin järjestetään näytelmäharjoitukset, ja siksi rehtori pyysi minua olemaan niinä päivinä siihen asti koululla. Lisäksi lupauduin sunnuntaisin tulemaan harjoituksiin klo 11-14. Hyvästi auringonotto ja uima-altaalla laiskottelu!

Seuraavana päivänä menin koululle rohkeasti valmiina antamaan sille uuden mahdollisuuden. Istuin koko päivän junior 2A -luokassa ja seurasin oppitunteja. Vaikka minulle ei ollut etukäteen kerrottu, kuka erityistukea tarvitseva oppilas oli ja mitkä hänen tarpeensa olivat, se kävi selväksi ensimmäisen puolen tunnin aikana. Kun oppilaat tekivät tehtäviä, tuntui minusta luontevalta kierrellä auttamassa. Erityistukea tarvitseva oppilas tuntui heti alkavan luottaa minuun, ja sain häneen mielestäni hyvän kontaktin jo sinä päivänä. Koin sen tietysti palkitsevana. Päivän lopuksi osallistuin näytelmäharjoituksiin, jotka saivat jo kohonneen mielialani laskemaan: ohjaaja antoi tehtäväkseni vetää rooliharjoituksia yhdelle ryhmälle. Koin tehtävän haastavaksi, koska tapasin ohjaajan ja näyttelijät (oppilaat) ensimmäistä kertaa, en tiennyt näytelmästä yhtään mitään enkä ollut valmistautunut tilanteeseen millään tavalla. Kotiin päästyäni en enää itkenyt Skypessä, mutta en vieläkään ollut vakuuttunut, olinko sittenkään oikeassa paikassa.

Perjantaina, kolmantena päivänä, vietin päivän jälleen observoiden "omaa" luokkaani. Olimme edellisenä päivänä sopineet draamaopettajan kanssa, että minä vetäisin draamatunnin omalle luokalleni sekä rinnakkaisluokalle. Draamaopettajan lisäksi paikalla oli junior 2A:n luokanopettaja, mutta silti minulla oli vaikeuksia saada vedettyä 30 minuutin draamatunti kahdellekymmenelle 8-vuotiaalle. Iltapäivällä oli taas näytelmäharjoitukset; ohjaaja pyysi anteeksi eilistä sotkua ja pääsin tällä kertaa seuraamaan sivusta hänen vetämäänsä roolinrakennusharjoitusta, mikä oli oikein antoisaa. Harjoitusten päätteeksi pyysin ohjaajaa lähettämään käsikirjoituksen sähköpostiini, jotta voisin tutustua siihen ennen sunnuntain harjoituksia. Sunnuntaina olinkin jo sitten huomattavasti paremmin kartalla, ja harjoitukset sujuivat hyvin.

Maanantaina ja tiistaina taas istuin observoimassa ja välillä kiertelin auttamassa. Kahdeksan tuntia on pitkä aika. Näinä päivinä olen kuitenkin pikku hiljaa tutustunut oppilaisiin ja saanut myös luokkaa opettavien opettajien kanssa jäätä rikottua.

Läpimurtoni tapahtui tänään, keskiviikkona, tasan viikon kuluttua kammottavasta ekasta päivästäni. Oppilailla alkoi koeviikko. Täällä alakoululaisilla on ennen lukukauden päättymistä koeviikko, jonka aikana testataan kaikki siihen asti opittu: joka päivä on kaksi koetta, joiden välillä pidetään parin tunnin tauko. Näin hetkeni tulleen. Kysyin luokan opettajalta, Miss Bennetiltä, oliko hänellä erityisiä suunnitelmia tauon varalle. Hän kertoi oppilaiden vain pelailevan ja leikkivän keskenään. Pyysin saada pitää pienen opetustuokion. Neiti B suostui mielihyvin. Ensimmäisen kokeen jälkeen kävimme ensin ulkona välitunnilla, ja sen jälkeen neiti B kertoi oppilaille, että minä halusin opettaa heille jotain. Oppilaat ovat ottaneet minut erittäin hyvin vastaan ja hyväksyneet minut täysin - kaikki olivat innoissaan siitä, että vihdoinkin ryhtyisin opettamaan ainaisen sivusta seuraamisen sijaan. 

Pidin pienen opetustuokion suomen kielestä: kävimme läpi aakkoset ja helpot tervehdykset "hei", "hei, hei", "moi" ja "moi, moi", kuulumisten kyselyn ja siihen vastaamisen sekä "kiitos" ja "ole hyvä". Oppilaat olivat haltioissaan! He olivat niin innoissaan etteivät meinanneet pysyä nahoissaan. Holistisen koulun opetussuunnitelmaan kansallisen opsin ohella kuuluu draaman, musiikin ja erilaisten liikuntalajien lisäksi espanja ja viittomakieli. Nämä lapset ovat siis tottuneet opiskelemaan muutakin kuin englantia, ja sen kyllä huomaa. Kaikki olivat ensinnäkin kiinnostuneita oppimaan ja toiseksi älyttömän hyviä ääntämään! Vedin edellä esitellyn setin ensin junior 2A:lle, eli omalle luokalleni, ja sitten viereisessä luokkahuoneessa olevalle junior 2B:lle. Vastaanotto oli yhtä upea molemmissa luokissa. Myös opettajat näyttivät olevan mukana ja harjoittelivat opettamiani fraaseja oppilaiden kanssa. 

Oppilaat eivät olisi millään halunneet lopettaa suomen kielen oppimista, joten he pakottivat minut lupaamaan että jatkaisimme huomenna. Myös opettajat olivat sitä mieltä, että suomen kielen tunti on mukava välipala muuten uuvuttavana koepäivänä. Niinpä siis huomenna käsittelemme vuorokaudenaikoihin liittyvät tervehdykset: "Hyvää huomenta", "Hyvää päivää" jne. Perjantaina varmaan etenemme perhesanastoon. 

Tämän päivän kruunasi vielä klo 15-16 koulun pihalla pidetty krikettikerho, jonka peliä pääsin seuraamaan. Koulun piha on, kaikella kunnioituksella, aika pieni ja rupinen - ei todellakaan mikään krikettikenttä. Oppilaat pelasivat kärsineen näköisillä muovimailoilla ja tennispalloilla, mutta vauhtia ei puuttunut! Peli oli elämäni ensimmäinen livenä näkemäni krikettiottelu, ja olen aika vakuuttunut, että tämän hauskempaa peliä en enää ikinä tule näkemään. Paitsi ehkä ensi viikon keskiviikkona, kun on taas krikettikerho. Silloin olenkin jo puolivälissä harjoittelujaksoa. 

Mulla on sellainen tunne, että viimeisen koulupäivän jälkeen soitan taas Mikolle Skypessä ja itken - mutta sillä kertaa ihan eri syystä.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Taival Tampereelta Port of Spainiin

Viime sunnuntaiaamuna kello herätti neljältä. Suihkun kautta autoon. Mikko oli niin kiltti, että lähti heittämään mua lentokentälle keskellä yötä. Kaarsimme Helsinki-Vantaan parkkipaikalle puoli seitsemän aikaan aamulla. Kävin tuloaulan Alepasta hakemassa vielä unohtuneet tuliais-Omarit ja lampsin Mikon saattelemana checkinluukulle.

Jonottaessamme tiskille minulle valkeni, että checkaus on tehtävä automaatilla. Kovin moni tiskille asti päässeistä ei ollut sitä osannut tehdä oikein, eli virkailijan piti kuitenkin tehdä se työ. Myös minä en ollut osannut printata matkalaukkuun tulevia tarroja. Virkailija niitä tulostellessaan antoi samalla arvokasta lisätietoa siitä, mitä Heathrow'lla ja Miamissa täytyy tehdä, kun vaihtaa konetta. En olisi osannu toimia, jos hän ei olisi kertonut minulle näitä juttuja. Ihmisen kanssa asiointi ei ole siis vain helpompaa ja mukavampaa vaan myös hyödyllisempää kuin automaatin.

Pienet itkut tirautin Mikon paidankauluksen sisään vielä hyvästien yhteydessä, ja sitten oli mentävä turvatarkastukseen. Lähtöportti löytyi sieltä kentän kauimmaisesta päästä, mistä yleensä lähtee muualle kuin EU:iin menevät lennot. Onneksi mulla oli hyvin aikaa. Lento lähti klo 8.00.

Nukuin melkein koko matkan Lontooseen. Heräsin välillä vain syömään aamupalaksi tarjotun sämpylän. Lontoossa minua oli neuvottu menemään American Airlinesin tiskille hakemaan parempi maihinnousukortti; Finnairin virkailijan Helsingissä printtaamalla lipulla ei kuulemma pääsisi AA:n lennolle. Kyllä en osaa sanoa, miksi se lippu kuitenkin piti siellä Helsingissä printata, kun ei sillä sitten mitään tehnyt. Syy AA:n tiskillä käymiseen ei kuitenkaan tainnut olla vääränlaiselle paperille printattu lippu vaan turvallisuus. Jotta pääsi jonottamaan uutta maihinnousukorttia, piti vastailla virkailijan esittämiin kysymyksiin ensin: Missä kaupungissa asut Suomessa? Mitä teet työksesi? Mitä ainetta opetat? Mikä on koulusi rehtorin nimi? Miksi olet työtön? Mitä aiot tehdä Yhdysvalloissa? Tähän asti päästyämme vastasin, että en ole menossa Yhdysvaltoihin, ja pääsin pälkähästä. Passini takakanteen liimattiin tarra, jossa lukee "security: ++". Sitten sain toiselta virkailijalta oikeanlaiset maihinnousukortit seuraaville lennoille. Miamin lennon portti löytyi samasta terminaalista nopeasti ja helposti. Vastasin ajankulukseni lentokenttäkyselyä tekevän naisen kyselyyn vaihtokokemuksestani Heathrow'lla ja odottelin vielä tovin. Koneen lastaaminen kesti reippaasti yli puoli tuntia, mutta lopulta pääsin minäkin sisään.

Lento Miamiin lähti vajaan tunnin myöhässä. Koneessa oli kylmä, ja värjöttelin viltin alla koko matkan. Henkilökohtainen viihdekeskukseni tarjosi aika surkeita leffoja ja sarjoja. Äänet kuuluivat täysilläkin niin hiljaa, että joutui lukemaan näyttelijöiden huulilta. Lisäksi kunkin ohjelman alkua piti aina odottaa jonkin aikaa eikä katselua voinut pysäyttää välillä ja jatkaa sitten. Tämä oli elämäni toinen kerta kun olen ylittänyt Atlantin, joten en tiedä, onko normaalia että matkustaja joutuu mukautumaan tiettyihin lähetysaikoihin. Aeroflotilla kaksi vuotta sitten (Moskova-Havanna) sain ihan itse painaa pleitä ja pausea milloin halusin. Lienikö kyse siis jostakin kapitalistien juonesta, kun American Airlines ei pystynyt tarjoamaan yhtä mukavaa katselukokemusta? Ruoka lennolla ei ollut erityisen hyvää eikä sitä ollut riittävästi. Ensimmäisen sapuskan tarjoilussa kesti niin kauan, että meinasin jo nääntyä nälkään. Jääkylmänä tarjoiltu punaviini ehti kyllä kivasti lämmetä ruokaa odotellessa, jos jotain positiivista haluaa asiassa nähdä. Punkku oli muuten hyvää ja sitä oli riittävästi. Lopulta reilu yhdeksän tuntia oli kulunut ja Rapakko ylitetty.

Miamissa minun oli Finnairin virkailijan ohjeistuksen mukaan haettava matkalaukkuni "ei baggage claimista vaan toiselta hihnalta" ja "nostettava se itse tullin läpi". Näillä ohjeilla lähdin seuraamaan jatkolennoille opastavaa kylttiä. Yhtäkkiä huomasin olevani yläilmoissa kulkevassa junassa, joka kuljetti minut passintarkastusjonoon. Hätäännyin, kun luulin joutuvani ulos transit-alueelta. Kysyin eräältä virkailijalta, olinko väärässä paikassa. Hän sanoi, että jokaisen täytyy mennä passintarkastukseen, joten tottelin. Passintarkastaja pyysi molempien kätteni sormenjäljet sekä valokuvan kasvoista. Tottelin kiltisti. Yhtäkkiä olin juuri siellä baggage claimissa, missä olin kuvitellut ettei minun pitäisi olla. En keksinyt muutakaan tekemistä, joten menin Heathrow'n lennolta tulevien matkalaukkujen hihnan viereen seisoskelemaan. Kyllähän se minunkin pakaasini sieltä saapui. Koska luulin seuraavaksi vain "nostavani laukun tullin läpi", en alkanut tässä vaiheessa asentaa hienoon kassiini repun hihnoja, vaikka olisi pitänyt: Kävelymatkaa sinne, mihin matkalaukku piti lopulta "nostaa", oli varmasti useita kilometrejä. Välillä joku taas kysyi, mitä teen työkseni ja mitä aion tehdä lomallani Trinidadissa, mutta en enää välittänyt. Matkalaukku painoi kuin synti ja halusin siitä eroon.Kai siinä oli joku tullikin välissä; en kiinnittänyt huomiota. Raahattuani 17-kiloisen kassini American Airlinesin kansainvälisten lentojen tiskille yritin kysyä eräältä virkailijalta, mitä minun oletetaan seuraavaksi tekevän. Taas olin tekemässä check iniä automaatilla, minkä jälkeen virkailija laittoi laukkuun uudet tarrat, minkä jälkeen retuutin laukun vielä baggage droppiin. Kun olin täten "nostanut matkalaukkuni tullin läpi" pääsin vihdoin turvatarkastusjonoon. Lähes alasti riisuminen ja käsimatkatavaroiden purkaminen muovilaatikoihin on toki jo tuttua puuhaa; Euroopan lennoillakin joutuu sen tekemään. Sellaisessa kokovartaloläpivalaisussa en kyllä ole aiemmin ollut. Metallinpaljastinportti seisoi hylättynä tämän ufojen kaappauslaitteelta näyttävän vekottimen vieressä. Selvisin tarkastuksesta onneksi ehjin nahoin. Tähän mennessä olin jo viettänyt Miamin kentällä yli kaksi tuntia ja siinä oli yli kaksi tuntia liikaa. Hyppäsin taas yläilmoissa kulkevaan junaan ja palasin takaisin siihen samaan terminaaliin josta ensiksi lähdinkin. Pienen odottelun jälkeen pääsimme koneeseen.

Vaikka lentokoneeseen lampsiminen tuntui tässä vaiheessa jo aika kypsyttävältä, olin iloinen päästessäni pois Miamista ja tietäessäni tämän olevan viimeinen lento ennen lopullista määränpäätä. Kun ilmaan noustuamme kävi ilmi, ettei tällä kolmen tunnin lennolla tarjoiltaisi ilmaiseksi muuta kuin alkoholittomia juomia, harmittelin mielessäni, etten ollut ostanut Miamin kentältä mitään syötävää mukaan. Lentokoneen pretselit ja keksit näyttivät niin luotaan työntäviltä, että olin mieluummin nälissäni kuin maksoin niistä eväistä.

Aikaerosta johtuen lentomme laskeutui Trinidadin pääkaupunkiin Port of Spainiin vielä saman vuorokauden puolella, klo 23.50. Kenttä oli pieni ja maahantulotarkastustiski löytyi helposti. Esitin virkailijalle kotona printtaamani kirjeen, jonka mukaan olen tullut tekemään kuukauden kestävää palkatonta työharjoittelua Holistic Primary Schoolissa. Majapaikkani osoite ja vuokraisäntäpariskunnan tiedot on myös siihen kirjattu. Virkailija soitti vuokraisännälleni ja varmisti, että he ovat luvanneet ottaa minut vastaan. Kerroin jääväni vielä kuukaudeksi lomailemaan saarelle työharjoittelun jälkeen, ja virkailija kohotti kulmiaan. Sitten kerroin lennonnumeron lennolle, jolla palaan tammikuussa kotiin, ja virkailija tarkisti senkin. Sitten hän löi leimat ja päästi minut piinasta. Matkalaukkuni oli jo nostettu hihnalta. Nappasin sen selkääni ja kipitin reippaasti tullin läpi. Aulassa minua vastassa oli vanha mies, joka piteli nimelläni varustettua kylttiä. Kättelimme ja lähdimme autoa kohti. (Miehen selkä olisi varmaan katkennut rinkkani painosta, mutta onneksi hän ei edes tarjoutunut auttamaan.) Ulkona oli trooppisen kuumaa ja kosteaa vaikka oli keskiyö. Automatka lentokentältä kämpille kesti noin puoli tuntia. Yritin rupatella kuskin kanssa, mutta hänen myöhemmin barbadoslaiseksi paljastunut aksenttinsa oli sen verran outoa, että vaihdoimme vain välttämättömät muodollisuudet. Ei hänkään tainnut oikein ymmärtää minun aksenttiani.

Perillä Cascaden kaupunginosassa kukkulan rinteellä vuokraisäntäperheeni odotti minua ystävällisesti hereillä. Tervehdin lyhyesti äitiä ja lapsia, ja sitten perheen isä johdatti minut muutamia kymmeniä askelmia alaspäin omalle asunnolleni. Olin matkustanut 28 tuntia. Olin väsynyt. Olin onnellinen. Olin vihdoinkin perillä!

perjantai 16. marraskuuta 2012

Mikä ihmeen Work Experience Caribia?

Olin etsinyt työpaikkaa, vapaaehtoistöitä tai mitä tahansa mahdollisuutta päästä talveksi lämpimään jo viime talvesta asti aktiivisesti. Olin lähettänyt lähemmäs parikymmentä EVS-hakemusta ja tiedustelua sekä käyttänyt netissä surfailuun kymmeniä ja kymmeniä tunteja. Kun Suomen kesä oli taittumassa syksyksi, epätoivoni kasvoi kasvamistaan. En aikonut viettää talvea Suomessa - piste.

Kun Facebookin Maailmalle.netin sivuilla mainostettiin Allianssin järjestämää Work Experience Caribia -ohjelmaa, klikkasin heti Allianssin nettisivuille katsomaan, mistä on kyse. Kiinnostuin. Mietin raha-asioita. Mietin, miten kivaa olisi viettää pahimmat talvikuukaudet Karibialla. Etsin tietoa ohjelmaan kuuluvista englanninkielisistä saarista Dominicasta ja Trinidadista ja Tobagosta. Laskin rahoja ja päätin, ettei mulla ole varaa moiseen hullutukseen. Mietin, mitä tuleva talvi toisi tullessaan Tampereen Kalevassa. Päätin lähteä Karibialle. Mielenterveyttä ei voi ostaa nääs.

Juttelin asiasta poikaystäväni Mikon kanssa. Hän näytti vihreää valoa. Osasin toki esittää asian hänelle oikein: Olin viime talvesta saakka puhunut lähteväni pois koko talveksi tai jopa vuodeksi - nyt olisi kyse vain kuukaudesta, parista. Lisäksi Mikko voisi omalla joululomallaan tulla mun kanssa Karibialle! Kelailimme asiaa viikonlopun yli, surfailimme netissä vähän lisää, haaveilimme yhdessä paratiisirannoista ja auringosta; lopulta Mikko osti idean suht helposti. Hän halusi omalta osaltaan varmistaa vielä, sopisiko reissu ja oman loman ottaminen koulun puolesta, mutta kehotti minua käynnistämään prosessin työharjoittelupaikan suhteen.

Syyskuun alkupuolella maksoin ohjelmamaksun Allianssille. Sieltä sain nivaskan lomakkeita täytettäväksi. Vasta nyt minulle selvisi, että harjoittelu olikin suunnattu ensisijaisesti palvelualojen taitajille. Hakulomakkeesta pyydettiin rastittamaan työ, joka eniten kiinnostaa - opetusalaa tai mitään sinne viittaavaakaan ei ollut tarjolla. Otin yhteyttä Allianssiin ja kerroin haluavani rahani takaisin, jos ei minua voida sijoittaa opetusalalle; nettisivuilla luvataan, että työharjoittelupaikka etsitään hakijan toiveiden mukaan. Sain nopeasti ystävällisen vastauksen, jossa luvattiin selvittää, voidaanko toiveeni täyttää. Olin ensimmäinen hakija koko ohjelmassa (tämä selvisi kylläkin vasta myöhemmin). 

Lokakuun alussa sain Allianssin yhteyshenkilöltäni viestin, jossa pyydettiin lähettämään lomakenivaska täytettynä niin pian kuin mahdollista. En ollut viitsinyt täyttää papereita vielä, kun kerran koko homman onnistuminen oli epävarmaa. Vastasin viestiin samana päivänä täytettyjen lomakkeiden kera. 

Viikon kuluttua minulta pyydettiin englanninkielistä sertifikaattia siitä, että olen hyvä ihminen, koska muuten minua ei kuulemma voitaisi päästää työskentelemään lasten kanssa. Mietin kuumeisesti, mistä voisin tällaisen sertifikaatin taikoa. Lähestyin sähköpostilla entistä esimiestäni, joka sattuu olemaan englannin opettaja - ajattelin, että hän kielitaitonsa puolesta nopeiten kaikista entisistä esimiehistäni sellaisen paperin kirjoittaisi. Tampereella oli meneillään syyslomaviikko, ja näytti siltä, että en ihan lähipäivinä tule pyytämääni todistusta saamaan. Niinpä skannasin Allianssin virkailijalle tärkeimmät työtodistukseni suomeksi (yksi tosin oli englanniksi) ja pyysin häntä toimimaan tulkkina. Todistuksista käy ilmi, että olen aivan ok ope. Taas oli kulunut viikko.

Lopulta lokakuun lopulla sain viestin, jossa kerrottiin minut vastaanottavan koulun löytyneen! Tarkempia tietoja koulusta tai majapaikasta en vielä saanut, mutta pääsin varaamaan lennot - pari viikkoa ennen lähtöä, sentään. Selvitin netistä, että matkustaakseni U.S.A:n kautta Karibialle en tarvitse biopassia, vaan sähköisesti luettava passi ja ESTA (elektroninen viisumi jenkkeihin) riittävät. Passi olikin voimassa ja ok, joten hankin vain ESTAn netistä. Se maksoi n.11 euroa eikä ollut vaikea hakea.

Viikkoa ennen lähtöä sain tietää tulevan työharjoittelukouluni nimen. Samassa viestissä minulta pyydettiin passikopiota ja englanninkielistä todistusta nykyiseltä työnantajaltani: Todistuksesta olisi pitänyt käydä ilmi, että olen lomalla marraskuusta tammikuuhun ja että minun odotetaan palaavan sitten takaisin töihini Suomeen. Näin kuulemma todistettaisiin T&T:n maahantuloviranomaisille, että en aio loikata saarivaltioon. Työttömän ihmisen on toki vaikeaa tuollaista todistusta mistään saada, minkä saatoin järjestön tietoon. 

Taas viikon kuluttua, vuorokautta ennen lähtöäni, sain seuraavan viestin. Sain joitakin lisätietoja kohteesta sekä laskun, joka oli pari sataa euroa enemmän kuin sen piti olla. Soitin Allianssin virkailijalle, joka lupasi selvittää asian. Seuraavana päivänä sähköpostiini maahantuloviranomaisille osoitetun kirjeen, joka minun pyydettiin ehdottomasti printtaamaan mukaani. Tässä kirjeessä luki vihdoin myös tulevan majapaikkani osoite. Olin pakkaamassa matkalaukkuja, niin kuin useimmiten päivää ennen matkalle lähtöä ollaan. Juoksin naapuriin tulostamaan kirjettä, ja onnistuin näin saamaan sen mukaani. Maahantulohaastattelussa ilmeni, että se oli kuin olikin hyvin tärkeä dokumentti. Samassa sähköpostissa, missä kirjekin oli, oli myös uusi lasku - pari sataa euroa pienemmällä loppusummalla.

Monien vaiheiden jälkeen siis onnistuin saamaan haluamani työharjoittelupaikan haluamaltani saarelta, ja kaikki tämä loppujen lopuksi juuri ajallaan. Ei päivääkään liian aikaisin, mutta ajallaan. Jättäessäni kylmän Pohjolan taakseni pimeänä ja hyisenä isänpäivän aamuna en voinut muuta kuin taputtaa itseäni selkään.