keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Worst Experiencestä Work Experienceen yhdessä viikossa

Tulin Trinidadille tutustuakseni karibialaiseen kouluun. Draamataustani takia Allianssin paikallinen yhteistyöjärjestö järjesti minulle harjoittelupaikaksi yksityisen, taideaineita painottavan alakoulun. (Trinidad & Tobago Guardianissa viime keväänä julkaistu artikkeli koulusta on luettavissa täällä.) Harjoittelun ajankohdaksi on sovittu 14.11.-11.12.2012, eli vietän koulussa yhteensä neljä viikkoa. Ensimmäinen viikko on nyt takana, ja tämän postauksen otsikko kuvaa tämän viikon tapahtumia ja tunnelmiani koululla.

Muutamaa tuntia ennen lentokentälle lähtöäni sain koulun rehtorilta sähköpostin, jossa hän toivotti minut sydämellisesti tervetulleeksi Holistic Primary Schooliin. Keskiviikkona, kun menin koululle, ei vastaanotto ollutkaan sitten niin sydämellinen kuin olin kuvitellut sen olevan. Emme olleet sopineet mitään kellonaikaa saapumiselleni, joten menin koululle kahdeksan aikaan aamulla. Portilla univormuun pukeutunut vartija pyysi minulta kulkulupaa. Selitin asiani, ja vartija käski minun odottaa portilla, kunnes hän kävisi selvittämässä tilannetta. Selvittely kesti tovin, ja jouduin selittämään asian pariin kertaan eri ihmisille. Rehtori ei ollut koululla, eikä kukaan näyttänyt ikinä kuulleenkaan suomalaisesta harjoittelijasta. Lopulta paikalle saatiin Miss Richardsson, joka tiesi tulostani. Hänkin kysyi, mihin aikaan minulla oli sovittu tapaaminen rehtorin kanssa, mutta jouduin jälleen vastaamaan: Ei mihinkään aikaan. Tilanne oli melko absurdi.

Miss Richardsson otti tilanteen haltuun ja kutsui minut sisälle. Hän sanoi olevansa rehtoriin yhteydessä ja jättävänsä minut siksi aikaa luokkaan, jossa voisin tehdä oloni mukavaksi ja tutustua oppilaisiin. Minut ohjattiin 4-vuotiaiden ryhmään. Oppilaat alkoivat heti kysellä minulta kuka olen ja mistä tulen, mutta opettaja sanoi, että voisin esitellä itseni kohta, kun kaikki lapset ovat tulleet. Kun kaikki lapset olivat tulleet, opettaja kertoi olevan aamurutiinien aika. Kansallislaulun laulamisen jälkeen opettaja näytti unohtaneen olemassaoloni ja aloitti oppitunnin. Minä jäin nököttämään tuoliini luokan nurkkaan. Kun joku lapsista käyttäytyi huonosti, opettaja sanoi: "Sinun täytyy käyttäytyä paremmin. Et kai halua, että ranskalainen vieraamme menee takaisin Ranskaan ja kertoo siellä kaikille, kuinka huonosti käyttäytyviä trinidadilaislapset ovat?"

Tunnin kuluttua Ms Richardsson tuli hakemaan minua viedäkseen minut seuraavaan luokkaan, jossa sama toistui: Astuimme luokasta toiseen neiti R:n kanssa. Hän esitteli minut ja kertoi minun tulleen kaukaa Suomesta asti tutustumaan tähän kouluun. Sitten neiti R lähti, minulle osoitettiin tuoli luokan nurkasta, ja oppitunti jatkui niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kukaan opettajista ei pyytänyt minua esittäytymään, ei kysynyt miten olin sinne päätynyt, ei millään tavalla ottanut huomioon, että luokassa on vieras. Lapset sen sijaan kuhisivat ja ihmettelivät, mutta en oikein voinut heidän uteluihinsa vastata, koska silloin olisin häirinnyt opetusta. Päivän aikana minua kierrätettiin kahdeksassa luokkahuoneessa, joista yhdessä minut huomioitiin. Yhdessä luokassa kahdeksasta sain muutaman minuutin aikaa esitellä itseni ja vastata oppilaiden kysymyksiin Suomesta. Seitsemässä luokassa olemassa oloni ignoorattiin täydellisesti. Kello kahdelta iltapäivällä neiti R kertoi rehtorin olevan matkalla koululle.

Kotiin päästyäni soitin Mikolle Skypellä ja itkin. Päivä oli ollut kammottava. Tapaaminen rehtorin kanssa, hänen lopulta saavuttuaan paikalle, sentään oli ihan positiivinen. Rehtori kertoi haluavansa sijoittaa minut erääseen tiettyyn luokkaan, jossa on erityistukea tarvitseva oppilas. Lisäksi hän kysyi, haluaisinko ottaa osaa koulun joulunäytelmäprojektiin. Totta kai halusin! Suunnitelma kuulosti mielestäni hyvältä. Järkytyksekseni sain kuulla, että täällä opettajan työpäivä on 8-tuntinen. Lupauduin tietysti tekemään maassa maan tavalla, ja sovimme rehtorin kanssa työvuoroni kullekin päivälle: ma & ke klo 8-16 ja ti, to, pe klo 9-17. Seuraavana päivänä minulle selvisi, että tiistaisin, torstaisin ja perjantaisin järjestetään näytelmäharjoitukset, ja siksi rehtori pyysi minua olemaan niinä päivinä siihen asti koululla. Lisäksi lupauduin sunnuntaisin tulemaan harjoituksiin klo 11-14. Hyvästi auringonotto ja uima-altaalla laiskottelu!

Seuraavana päivänä menin koululle rohkeasti valmiina antamaan sille uuden mahdollisuuden. Istuin koko päivän junior 2A -luokassa ja seurasin oppitunteja. Vaikka minulle ei ollut etukäteen kerrottu, kuka erityistukea tarvitseva oppilas oli ja mitkä hänen tarpeensa olivat, se kävi selväksi ensimmäisen puolen tunnin aikana. Kun oppilaat tekivät tehtäviä, tuntui minusta luontevalta kierrellä auttamassa. Erityistukea tarvitseva oppilas tuntui heti alkavan luottaa minuun, ja sain häneen mielestäni hyvän kontaktin jo sinä päivänä. Koin sen tietysti palkitsevana. Päivän lopuksi osallistuin näytelmäharjoituksiin, jotka saivat jo kohonneen mielialani laskemaan: ohjaaja antoi tehtäväkseni vetää rooliharjoituksia yhdelle ryhmälle. Koin tehtävän haastavaksi, koska tapasin ohjaajan ja näyttelijät (oppilaat) ensimmäistä kertaa, en tiennyt näytelmästä yhtään mitään enkä ollut valmistautunut tilanteeseen millään tavalla. Kotiin päästyäni en enää itkenyt Skypessä, mutta en vieläkään ollut vakuuttunut, olinko sittenkään oikeassa paikassa.

Perjantaina, kolmantena päivänä, vietin päivän jälleen observoiden "omaa" luokkaani. Olimme edellisenä päivänä sopineet draamaopettajan kanssa, että minä vetäisin draamatunnin omalle luokalleni sekä rinnakkaisluokalle. Draamaopettajan lisäksi paikalla oli junior 2A:n luokanopettaja, mutta silti minulla oli vaikeuksia saada vedettyä 30 minuutin draamatunti kahdellekymmenelle 8-vuotiaalle. Iltapäivällä oli taas näytelmäharjoitukset; ohjaaja pyysi anteeksi eilistä sotkua ja pääsin tällä kertaa seuraamaan sivusta hänen vetämäänsä roolinrakennusharjoitusta, mikä oli oikein antoisaa. Harjoitusten päätteeksi pyysin ohjaajaa lähettämään käsikirjoituksen sähköpostiini, jotta voisin tutustua siihen ennen sunnuntain harjoituksia. Sunnuntaina olinkin jo sitten huomattavasti paremmin kartalla, ja harjoitukset sujuivat hyvin.

Maanantaina ja tiistaina taas istuin observoimassa ja välillä kiertelin auttamassa. Kahdeksan tuntia on pitkä aika. Näinä päivinä olen kuitenkin pikku hiljaa tutustunut oppilaisiin ja saanut myös luokkaa opettavien opettajien kanssa jäätä rikottua.

Läpimurtoni tapahtui tänään, keskiviikkona, tasan viikon kuluttua kammottavasta ekasta päivästäni. Oppilailla alkoi koeviikko. Täällä alakoululaisilla on ennen lukukauden päättymistä koeviikko, jonka aikana testataan kaikki siihen asti opittu: joka päivä on kaksi koetta, joiden välillä pidetään parin tunnin tauko. Näin hetkeni tulleen. Kysyin luokan opettajalta, Miss Bennetiltä, oliko hänellä erityisiä suunnitelmia tauon varalle. Hän kertoi oppilaiden vain pelailevan ja leikkivän keskenään. Pyysin saada pitää pienen opetustuokion. Neiti B suostui mielihyvin. Ensimmäisen kokeen jälkeen kävimme ensin ulkona välitunnilla, ja sen jälkeen neiti B kertoi oppilaille, että minä halusin opettaa heille jotain. Oppilaat ovat ottaneet minut erittäin hyvin vastaan ja hyväksyneet minut täysin - kaikki olivat innoissaan siitä, että vihdoinkin ryhtyisin opettamaan ainaisen sivusta seuraamisen sijaan. 

Pidin pienen opetustuokion suomen kielestä: kävimme läpi aakkoset ja helpot tervehdykset "hei", "hei, hei", "moi" ja "moi, moi", kuulumisten kyselyn ja siihen vastaamisen sekä "kiitos" ja "ole hyvä". Oppilaat olivat haltioissaan! He olivat niin innoissaan etteivät meinanneet pysyä nahoissaan. Holistisen koulun opetussuunnitelmaan kansallisen opsin ohella kuuluu draaman, musiikin ja erilaisten liikuntalajien lisäksi espanja ja viittomakieli. Nämä lapset ovat siis tottuneet opiskelemaan muutakin kuin englantia, ja sen kyllä huomaa. Kaikki olivat ensinnäkin kiinnostuneita oppimaan ja toiseksi älyttömän hyviä ääntämään! Vedin edellä esitellyn setin ensin junior 2A:lle, eli omalle luokalleni, ja sitten viereisessä luokkahuoneessa olevalle junior 2B:lle. Vastaanotto oli yhtä upea molemmissa luokissa. Myös opettajat näyttivät olevan mukana ja harjoittelivat opettamiani fraaseja oppilaiden kanssa. 

Oppilaat eivät olisi millään halunneet lopettaa suomen kielen oppimista, joten he pakottivat minut lupaamaan että jatkaisimme huomenna. Myös opettajat olivat sitä mieltä, että suomen kielen tunti on mukava välipala muuten uuvuttavana koepäivänä. Niinpä siis huomenna käsittelemme vuorokaudenaikoihin liittyvät tervehdykset: "Hyvää huomenta", "Hyvää päivää" jne. Perjantaina varmaan etenemme perhesanastoon. 

Tämän päivän kruunasi vielä klo 15-16 koulun pihalla pidetty krikettikerho, jonka peliä pääsin seuraamaan. Koulun piha on, kaikella kunnioituksella, aika pieni ja rupinen - ei todellakaan mikään krikettikenttä. Oppilaat pelasivat kärsineen näköisillä muovimailoilla ja tennispalloilla, mutta vauhtia ei puuttunut! Peli oli elämäni ensimmäinen livenä näkemäni krikettiottelu, ja olen aika vakuuttunut, että tämän hauskempaa peliä en enää ikinä tule näkemään. Paitsi ehkä ensi viikon keskiviikkona, kun on taas krikettikerho. Silloin olenkin jo puolivälissä harjoittelujaksoa. 

Mulla on sellainen tunne, että viimeisen koulupäivän jälkeen soitan taas Mikolle Skypessä ja itken - mutta sillä kertaa ihan eri syystä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti