Viime sunnuntaiaamuna kello herätti neljältä. Suihkun kautta autoon. Mikko oli niin kiltti, että lähti heittämään mua lentokentälle keskellä yötä. Kaarsimme Helsinki-Vantaan parkkipaikalle puoli seitsemän aikaan aamulla. Kävin tuloaulan Alepasta hakemassa vielä unohtuneet tuliais-Omarit ja lampsin Mikon saattelemana checkinluukulle.
Jonottaessamme tiskille minulle valkeni, että checkaus on tehtävä automaatilla. Kovin moni tiskille asti päässeistä ei ollut sitä osannut tehdä oikein, eli virkailijan piti kuitenkin tehdä se työ. Myös minä en ollut osannut printata matkalaukkuun tulevia tarroja. Virkailija niitä tulostellessaan antoi samalla arvokasta lisätietoa siitä, mitä Heathrow'lla ja Miamissa täytyy tehdä, kun vaihtaa konetta. En olisi osannu toimia, jos hän ei olisi kertonut minulle näitä juttuja. Ihmisen kanssa asiointi ei ole siis vain helpompaa ja mukavampaa vaan myös hyödyllisempää kuin automaatin.
Pienet itkut tirautin Mikon paidankauluksen sisään vielä hyvästien yhteydessä, ja sitten oli mentävä turvatarkastukseen. Lähtöportti löytyi sieltä kentän kauimmaisesta päästä, mistä yleensä lähtee muualle kuin EU:iin menevät lennot. Onneksi mulla oli hyvin aikaa. Lento lähti klo 8.00.
Nukuin melkein koko matkan Lontooseen. Heräsin välillä vain syömään aamupalaksi tarjotun sämpylän. Lontoossa minua oli neuvottu menemään American Airlinesin tiskille hakemaan parempi maihinnousukortti; Finnairin virkailijan Helsingissä printtaamalla lipulla ei kuulemma pääsisi AA:n lennolle. Kyllä en osaa sanoa, miksi se lippu kuitenkin piti siellä Helsingissä printata, kun ei sillä sitten mitään tehnyt. Syy AA:n tiskillä käymiseen ei kuitenkaan tainnut olla vääränlaiselle paperille printattu lippu vaan turvallisuus. Jotta pääsi jonottamaan uutta maihinnousukorttia, piti vastailla virkailijan esittämiin kysymyksiin ensin: Missä kaupungissa asut Suomessa? Mitä teet työksesi? Mitä ainetta opetat? Mikä on koulusi rehtorin nimi? Miksi olet työtön? Mitä aiot tehdä Yhdysvalloissa? Tähän asti päästyämme vastasin, että en ole menossa Yhdysvaltoihin, ja pääsin pälkähästä. Passini takakanteen liimattiin tarra, jossa lukee "security: ++". Sitten sain toiselta virkailijalta oikeanlaiset maihinnousukortit seuraaville lennoille. Miamin lennon portti löytyi samasta terminaalista nopeasti ja helposti. Vastasin ajankulukseni lentokenttäkyselyä tekevän naisen kyselyyn vaihtokokemuksestani Heathrow'lla ja odottelin vielä tovin. Koneen lastaaminen kesti reippaasti yli puoli tuntia, mutta lopulta pääsin minäkin sisään.
Lento Miamiin lähti vajaan tunnin myöhässä. Koneessa oli kylmä, ja värjöttelin viltin alla koko matkan. Henkilökohtainen viihdekeskukseni tarjosi aika surkeita leffoja ja sarjoja. Äänet kuuluivat täysilläkin niin hiljaa, että joutui lukemaan näyttelijöiden huulilta. Lisäksi kunkin ohjelman alkua piti aina odottaa jonkin aikaa eikä katselua voinut pysäyttää välillä ja jatkaa sitten. Tämä oli elämäni toinen kerta kun olen ylittänyt Atlantin, joten en tiedä, onko normaalia että matkustaja joutuu mukautumaan tiettyihin lähetysaikoihin. Aeroflotilla kaksi vuotta sitten (Moskova-Havanna) sain ihan itse painaa pleitä ja pausea milloin halusin. Lienikö kyse siis jostakin kapitalistien juonesta, kun American Airlines ei pystynyt tarjoamaan yhtä mukavaa katselukokemusta? Ruoka lennolla ei ollut erityisen hyvää eikä sitä ollut riittävästi. Ensimmäisen sapuskan tarjoilussa kesti niin kauan, että meinasin jo nääntyä nälkään. Jääkylmänä tarjoiltu punaviini ehti kyllä kivasti lämmetä ruokaa odotellessa, jos jotain positiivista haluaa asiassa nähdä. Punkku oli muuten hyvää ja sitä oli riittävästi. Lopulta reilu yhdeksän tuntia oli kulunut ja Rapakko ylitetty.
Miamissa minun oli Finnairin virkailijan ohjeistuksen mukaan haettava matkalaukkuni "ei baggage claimista vaan toiselta hihnalta" ja "nostettava se itse tullin läpi". Näillä ohjeilla lähdin seuraamaan jatkolennoille opastavaa kylttiä. Yhtäkkiä huomasin olevani yläilmoissa kulkevassa junassa, joka kuljetti minut passintarkastusjonoon. Hätäännyin, kun luulin joutuvani ulos transit-alueelta. Kysyin eräältä virkailijalta, olinko väärässä paikassa. Hän sanoi, että jokaisen täytyy mennä passintarkastukseen, joten tottelin. Passintarkastaja pyysi molempien kätteni sormenjäljet sekä valokuvan kasvoista. Tottelin kiltisti. Yhtäkkiä olin juuri siellä baggage claimissa, missä olin kuvitellut ettei minun pitäisi olla. En keksinyt muutakaan tekemistä, joten menin Heathrow'n lennolta tulevien matkalaukkujen hihnan viereen seisoskelemaan. Kyllähän se minunkin pakaasini sieltä saapui. Koska luulin seuraavaksi vain "nostavani laukun tullin läpi", en alkanut tässä vaiheessa asentaa hienoon kassiini repun hihnoja, vaikka olisi pitänyt: Kävelymatkaa sinne, mihin matkalaukku piti lopulta "nostaa", oli varmasti useita kilometrejä. Välillä joku taas kysyi, mitä teen työkseni ja mitä aion tehdä lomallani Trinidadissa, mutta en enää välittänyt. Matkalaukku painoi kuin synti ja halusin siitä eroon.Kai siinä oli joku tullikin välissä; en kiinnittänyt huomiota. Raahattuani 17-kiloisen kassini American Airlinesin kansainvälisten lentojen tiskille yritin kysyä eräältä virkailijalta, mitä minun oletetaan seuraavaksi tekevän. Taas olin tekemässä check iniä automaatilla, minkä jälkeen virkailija laittoi laukkuun uudet tarrat, minkä jälkeen retuutin laukun vielä baggage droppiin. Kun olin täten "nostanut matkalaukkuni tullin läpi" pääsin vihdoin turvatarkastusjonoon. Lähes alasti riisuminen ja käsimatkatavaroiden purkaminen muovilaatikoihin on toki jo tuttua puuhaa; Euroopan lennoillakin joutuu sen tekemään. Sellaisessa kokovartaloläpivalaisussa en kyllä ole aiemmin ollut. Metallinpaljastinportti seisoi hylättynä tämän ufojen kaappauslaitteelta näyttävän vekottimen vieressä. Selvisin tarkastuksesta onneksi ehjin nahoin. Tähän mennessä olin jo viettänyt Miamin kentällä yli kaksi tuntia ja siinä oli yli kaksi tuntia liikaa. Hyppäsin taas yläilmoissa kulkevaan junaan ja palasin takaisin siihen samaan terminaaliin josta ensiksi lähdinkin. Pienen odottelun jälkeen pääsimme koneeseen.
Vaikka lentokoneeseen lampsiminen tuntui tässä vaiheessa jo aika kypsyttävältä, olin iloinen päästessäni pois Miamista ja tietäessäni tämän olevan viimeinen lento ennen lopullista määränpäätä. Kun ilmaan noustuamme kävi ilmi, ettei tällä kolmen tunnin lennolla tarjoiltaisi ilmaiseksi muuta kuin alkoholittomia juomia, harmittelin mielessäni, etten ollut ostanut Miamin kentältä mitään syötävää mukaan. Lentokoneen pretselit ja keksit näyttivät niin luotaan työntäviltä, että olin mieluummin nälissäni kuin maksoin niistä eväistä.
Aikaerosta johtuen lentomme laskeutui Trinidadin pääkaupunkiin Port of Spainiin vielä saman vuorokauden puolella, klo 23.50. Kenttä oli pieni ja maahantulotarkastustiski löytyi helposti. Esitin virkailijalle kotona printtaamani kirjeen, jonka mukaan olen tullut tekemään kuukauden kestävää palkatonta työharjoittelua Holistic Primary Schoolissa. Majapaikkani osoite ja vuokraisäntäpariskunnan tiedot on myös siihen kirjattu. Virkailija soitti vuokraisännälleni ja varmisti, että he ovat luvanneet ottaa minut vastaan. Kerroin jääväni vielä kuukaudeksi lomailemaan saarelle työharjoittelun jälkeen, ja virkailija kohotti kulmiaan. Sitten kerroin lennonnumeron lennolle, jolla palaan tammikuussa kotiin, ja virkailija tarkisti senkin. Sitten hän löi leimat ja päästi minut piinasta. Matkalaukkuni oli jo nostettu hihnalta. Nappasin sen selkääni ja kipitin reippaasti tullin läpi. Aulassa minua vastassa oli vanha mies, joka piteli nimelläni varustettua kylttiä. Kättelimme ja lähdimme autoa kohti. (Miehen selkä olisi varmaan katkennut rinkkani painosta, mutta onneksi hän ei edes tarjoutunut auttamaan.) Ulkona oli trooppisen kuumaa ja kosteaa vaikka oli keskiyö. Automatka lentokentältä kämpille kesti noin puoli tuntia. Yritin rupatella kuskin kanssa, mutta hänen myöhemmin barbadoslaiseksi paljastunut aksenttinsa oli sen verran outoa, että vaihdoimme vain välttämättömät muodollisuudet. Ei hänkään tainnut oikein ymmärtää minun aksenttiani.
Perillä Cascaden kaupunginosassa kukkulan rinteellä vuokraisäntäperheeni odotti minua ystävällisesti hereillä. Tervehdin lyhyesti äitiä ja lapsia, ja sitten perheen isä johdatti minut muutamia kymmeniä askelmia alaspäin omalle asunnolleni. Olin matkustanut 28 tuntia. Olin väsynyt. Olin onnellinen. Olin vihdoinkin perillä!
Jonottaessamme tiskille minulle valkeni, että checkaus on tehtävä automaatilla. Kovin moni tiskille asti päässeistä ei ollut sitä osannut tehdä oikein, eli virkailijan piti kuitenkin tehdä se työ. Myös minä en ollut osannut printata matkalaukkuun tulevia tarroja. Virkailija niitä tulostellessaan antoi samalla arvokasta lisätietoa siitä, mitä Heathrow'lla ja Miamissa täytyy tehdä, kun vaihtaa konetta. En olisi osannu toimia, jos hän ei olisi kertonut minulle näitä juttuja. Ihmisen kanssa asiointi ei ole siis vain helpompaa ja mukavampaa vaan myös hyödyllisempää kuin automaatin.
Pienet itkut tirautin Mikon paidankauluksen sisään vielä hyvästien yhteydessä, ja sitten oli mentävä turvatarkastukseen. Lähtöportti löytyi sieltä kentän kauimmaisesta päästä, mistä yleensä lähtee muualle kuin EU:iin menevät lennot. Onneksi mulla oli hyvin aikaa. Lento lähti klo 8.00.
Nukuin melkein koko matkan Lontooseen. Heräsin välillä vain syömään aamupalaksi tarjotun sämpylän. Lontoossa minua oli neuvottu menemään American Airlinesin tiskille hakemaan parempi maihinnousukortti; Finnairin virkailijan Helsingissä printtaamalla lipulla ei kuulemma pääsisi AA:n lennolle. Kyllä en osaa sanoa, miksi se lippu kuitenkin piti siellä Helsingissä printata, kun ei sillä sitten mitään tehnyt. Syy AA:n tiskillä käymiseen ei kuitenkaan tainnut olla vääränlaiselle paperille printattu lippu vaan turvallisuus. Jotta pääsi jonottamaan uutta maihinnousukorttia, piti vastailla virkailijan esittämiin kysymyksiin ensin: Missä kaupungissa asut Suomessa? Mitä teet työksesi? Mitä ainetta opetat? Mikä on koulusi rehtorin nimi? Miksi olet työtön? Mitä aiot tehdä Yhdysvalloissa? Tähän asti päästyämme vastasin, että en ole menossa Yhdysvaltoihin, ja pääsin pälkähästä. Passini takakanteen liimattiin tarra, jossa lukee "security: ++". Sitten sain toiselta virkailijalta oikeanlaiset maihinnousukortit seuraaville lennoille. Miamin lennon portti löytyi samasta terminaalista nopeasti ja helposti. Vastasin ajankulukseni lentokenttäkyselyä tekevän naisen kyselyyn vaihtokokemuksestani Heathrow'lla ja odottelin vielä tovin. Koneen lastaaminen kesti reippaasti yli puoli tuntia, mutta lopulta pääsin minäkin sisään.
Lento Miamiin lähti vajaan tunnin myöhässä. Koneessa oli kylmä, ja värjöttelin viltin alla koko matkan. Henkilökohtainen viihdekeskukseni tarjosi aika surkeita leffoja ja sarjoja. Äänet kuuluivat täysilläkin niin hiljaa, että joutui lukemaan näyttelijöiden huulilta. Lisäksi kunkin ohjelman alkua piti aina odottaa jonkin aikaa eikä katselua voinut pysäyttää välillä ja jatkaa sitten. Tämä oli elämäni toinen kerta kun olen ylittänyt Atlantin, joten en tiedä, onko normaalia että matkustaja joutuu mukautumaan tiettyihin lähetysaikoihin. Aeroflotilla kaksi vuotta sitten (Moskova-Havanna) sain ihan itse painaa pleitä ja pausea milloin halusin. Lienikö kyse siis jostakin kapitalistien juonesta, kun American Airlines ei pystynyt tarjoamaan yhtä mukavaa katselukokemusta? Ruoka lennolla ei ollut erityisen hyvää eikä sitä ollut riittävästi. Ensimmäisen sapuskan tarjoilussa kesti niin kauan, että meinasin jo nääntyä nälkään. Jääkylmänä tarjoiltu punaviini ehti kyllä kivasti lämmetä ruokaa odotellessa, jos jotain positiivista haluaa asiassa nähdä. Punkku oli muuten hyvää ja sitä oli riittävästi. Lopulta reilu yhdeksän tuntia oli kulunut ja Rapakko ylitetty.
Miamissa minun oli Finnairin virkailijan ohjeistuksen mukaan haettava matkalaukkuni "ei baggage claimista vaan toiselta hihnalta" ja "nostettava se itse tullin läpi". Näillä ohjeilla lähdin seuraamaan jatkolennoille opastavaa kylttiä. Yhtäkkiä huomasin olevani yläilmoissa kulkevassa junassa, joka kuljetti minut passintarkastusjonoon. Hätäännyin, kun luulin joutuvani ulos transit-alueelta. Kysyin eräältä virkailijalta, olinko väärässä paikassa. Hän sanoi, että jokaisen täytyy mennä passintarkastukseen, joten tottelin. Passintarkastaja pyysi molempien kätteni sormenjäljet sekä valokuvan kasvoista. Tottelin kiltisti. Yhtäkkiä olin juuri siellä baggage claimissa, missä olin kuvitellut ettei minun pitäisi olla. En keksinyt muutakaan tekemistä, joten menin Heathrow'n lennolta tulevien matkalaukkujen hihnan viereen seisoskelemaan. Kyllähän se minunkin pakaasini sieltä saapui. Koska luulin seuraavaksi vain "nostavani laukun tullin läpi", en alkanut tässä vaiheessa asentaa hienoon kassiini repun hihnoja, vaikka olisi pitänyt: Kävelymatkaa sinne, mihin matkalaukku piti lopulta "nostaa", oli varmasti useita kilometrejä. Välillä joku taas kysyi, mitä teen työkseni ja mitä aion tehdä lomallani Trinidadissa, mutta en enää välittänyt. Matkalaukku painoi kuin synti ja halusin siitä eroon.Kai siinä oli joku tullikin välissä; en kiinnittänyt huomiota. Raahattuani 17-kiloisen kassini American Airlinesin kansainvälisten lentojen tiskille yritin kysyä eräältä virkailijalta, mitä minun oletetaan seuraavaksi tekevän. Taas olin tekemässä check iniä automaatilla, minkä jälkeen virkailija laittoi laukkuun uudet tarrat, minkä jälkeen retuutin laukun vielä baggage droppiin. Kun olin täten "nostanut matkalaukkuni tullin läpi" pääsin vihdoin turvatarkastusjonoon. Lähes alasti riisuminen ja käsimatkatavaroiden purkaminen muovilaatikoihin on toki jo tuttua puuhaa; Euroopan lennoillakin joutuu sen tekemään. Sellaisessa kokovartaloläpivalaisussa en kyllä ole aiemmin ollut. Metallinpaljastinportti seisoi hylättynä tämän ufojen kaappauslaitteelta näyttävän vekottimen vieressä. Selvisin tarkastuksesta onneksi ehjin nahoin. Tähän mennessä olin jo viettänyt Miamin kentällä yli kaksi tuntia ja siinä oli yli kaksi tuntia liikaa. Hyppäsin taas yläilmoissa kulkevaan junaan ja palasin takaisin siihen samaan terminaaliin josta ensiksi lähdinkin. Pienen odottelun jälkeen pääsimme koneeseen.
Vaikka lentokoneeseen lampsiminen tuntui tässä vaiheessa jo aika kypsyttävältä, olin iloinen päästessäni pois Miamista ja tietäessäni tämän olevan viimeinen lento ennen lopullista määränpäätä. Kun ilmaan noustuamme kävi ilmi, ettei tällä kolmen tunnin lennolla tarjoiltaisi ilmaiseksi muuta kuin alkoholittomia juomia, harmittelin mielessäni, etten ollut ostanut Miamin kentältä mitään syötävää mukaan. Lentokoneen pretselit ja keksit näyttivät niin luotaan työntäviltä, että olin mieluummin nälissäni kuin maksoin niistä eväistä.
Aikaerosta johtuen lentomme laskeutui Trinidadin pääkaupunkiin Port of Spainiin vielä saman vuorokauden puolella, klo 23.50. Kenttä oli pieni ja maahantulotarkastustiski löytyi helposti. Esitin virkailijalle kotona printtaamani kirjeen, jonka mukaan olen tullut tekemään kuukauden kestävää palkatonta työharjoittelua Holistic Primary Schoolissa. Majapaikkani osoite ja vuokraisäntäpariskunnan tiedot on myös siihen kirjattu. Virkailija soitti vuokraisännälleni ja varmisti, että he ovat luvanneet ottaa minut vastaan. Kerroin jääväni vielä kuukaudeksi lomailemaan saarelle työharjoittelun jälkeen, ja virkailija kohotti kulmiaan. Sitten kerroin lennonnumeron lennolle, jolla palaan tammikuussa kotiin, ja virkailija tarkisti senkin. Sitten hän löi leimat ja päästi minut piinasta. Matkalaukkuni oli jo nostettu hihnalta. Nappasin sen selkääni ja kipitin reippaasti tullin läpi. Aulassa minua vastassa oli vanha mies, joka piteli nimelläni varustettua kylttiä. Kättelimme ja lähdimme autoa kohti. (Miehen selkä olisi varmaan katkennut rinkkani painosta, mutta onneksi hän ei edes tarjoutunut auttamaan.) Ulkona oli trooppisen kuumaa ja kosteaa vaikka oli keskiyö. Automatka lentokentältä kämpille kesti noin puoli tuntia. Yritin rupatella kuskin kanssa, mutta hänen myöhemmin barbadoslaiseksi paljastunut aksenttinsa oli sen verran outoa, että vaihdoimme vain välttämättömät muodollisuudet. Ei hänkään tainnut oikein ymmärtää minun aksenttiani.
Perillä Cascaden kaupunginosassa kukkulan rinteellä vuokraisäntäperheeni odotti minua ystävällisesti hereillä. Tervehdin lyhyesti äitiä ja lapsia, ja sitten perheen isä johdatti minut muutamia kymmeniä askelmia alaspäin omalle asunnolleni. Olin matkustanut 28 tuntia. Olin väsynyt. Olin onnellinen. Olin vihdoinkin perillä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti